Rakkaus

"--olin niin rakastunut suhun--"

Kauhunkankeus ja raskas tunne kun kaikki mitä pelkäsin ja toivoin kiteytyi yhteen lauseeseen. Tunsin niin suurta avuttomuutta, etten kyennyt kannattelemaan sitä siinä yksinäisyydessä, jossa olin vannonut pitäytyväni. Kurottauduin kohti toista ja kosketuksesta sirpaloitui itsepetos ja kaikki ne rajat jotka olin itselleni asettanut. Vannomani valat. Olin päätynyt oikeaan ratkaisuun, jonka yksi syleily sivuutti kuin käsi kasvoille takertuvan seitin.
Tunnontuskat ja itsesyyttelyt. Epävarmuusalue jolle olin heittäytynyt liki vasten tahtoani. 

Korvapuusteja leipova peikkopoika hiukset nutturalla. Keskittynyt ilme ja liian ison paidan helmat tungettuna housuihin. 

Miten kenenkään kanssa voikaan olla niin mukavaa? Vieressä oleva ikkuna valaisee kasvot enkä voi olla hämmästelemättä miten uskomattoman kaunis hän on. Toistan ja hoen ja ihmettelen sitä jatkuvasti mutta äimistyn itsekin aina siitä, miten se onkaan totta. On jonkinlainen lämpö, hehku. Ensimmäistä kertaa oikea varmuus. Tein ihan oikean päätöksen. Mitä kävisikään, tämä on ihan varmasti sen arvoista. Muutama metri minusta puuhasi ihminen, jonka halusin elämääni edes käväisemään. Tekisin kaikkeni, että hänellä olisi yhtä hyvä olla kuin minulla hänen kanssaan. Onni maistuu makealta.

"Tiedätkös mitä? Mä rakastan sinua"

Samana iltana maailma pysähtyy sille vieraspedille, jolla tavattoman myöhään vielä makoillen juteltiin. Kaikki valahtaa pois ja tyhjään tilaan tulvahtaa niin valtava määrä lämpimiä, helliviä tunteita, että heittäydyn häneen kaulaansa hakeutuen niin lähelle kuin suinkin voin. Tahdon välittää kaiken suoraan häneen, eikö kosketus voisi yhdistää ne radat jotka tarvitaan sähköimpulssien kulkemiseen? "Minä rakastan sinua", kuiskaan hengästyneenä. On aikaista sanoa niin. Mutta juuri oikea heti. Silloin tiesin, että se oli totta. Silloin tiesin, ettei minun tarvitse pelätä itseäni.

Maataan kyljekkäin ja tuijotellaan kattoa. Sormet ovat kietoutuneet lomittain ja heilutellaan yhteistä kättä epähuomiossa miten sattuu. En ole tarpeeksi lähellä. Ihminen ei todellisuudessa kosketa mitään. Ei todella.

Tahtoisin niin koskettaa häntä, koskettaa oikeasti. 

"Mä rakastan sua"

Kutsun sitä rakkaushehkuksi. Välillä minulla on epävarma olo ja pelottaa vieläkin. Kaduttaa ja surettaa jotkin meihin liittyvät asiat, mutta ei pätkääkään se mitä olemme. Joskus pelkään olevani tunnekylmä, joskus haluan eristäytyä, joskus kuolla. Sitten tulee hän tai mielikuva ja siitä rakkaushehku. Olen onnekas, jopa liian ja pelkään menettäväni kaiken yhtä äkillisesti kuin kaiken sainkin. Mutta joskus en enää edes välitä, mitä minulle käy. Tahdon tehdä onnelliseksi hänet. 

Olen niin onnekas. On niin paljon. 

---------------------------------------------------

Hei, olenpa tällainen mutta oli pakko kirjoittaa fiiliksiä ylös. Pelottaa välillä myös, että tälliset tilannekuvaukset tappavat jos kaikessa käykin huonosti. Mutta ehkäpä annan itseni rakastaa nyt. Olen ollut sisämaassa erämäässä liian pitkään.

Kaikesta tästä tuli tarinaa

Patja on punainen, melkein oranssi. Ihmiset ympärillä nukkuvat humalaansa pois, ulkoa kuuluvat äänet kertovat toisten vielä nauttivan omastaan. On tyyny ja viltti ja laskeudun kyljelleni patjan reunalle. Toiselta puolelta tuijotat sinä, joka jaksoit hoitaa meidät mukavalle pedille laskukiukuistani huolimatta. Se voisi olla sellainen tuijotus, että kai tuo äreä, humalainen ystäväni pääsee turvassa nukkumaan. Mutta mä ole kovinkaan päihtynyt, harvoin olen ja katsekontakti kestää pidempään. On vaitonaisempi. Mietin miten aikaisemmin illalla tilataksin tilanpuute tekosyynäni olin nostanut jalkani sun syliisi. Ritarillisesti annoit mun nojautua suhun kun tein tilaa muille. Myöhemmin kuulin että olit ilahtunut.
Oli vähemmän ahdasta. 
Oli jännittävää olla lähellä sua.
Mitä jos nyt yhtä hienovaraisesti saisin ujutettua itseni sun kylkeen? Sun silmäsi on suuret ja siniset, niissä on pitkät ripset ja ulottuvuuksia. Jos sulkisit silmänsi, minä kääntyisin viereen. 
En saa kääntyä, en käänny. Sen sijaan suljen omani ja unohdan sen hetken. 


En edes tiedä. Tekstityylikin vaihtuu radikaalisti. Olen pahoillani jos tämä on pettymys muiden tekstieni rinnalla. Mutta en edes pyri mihinkään. Tulkoot vaan.
Niin pitkä matka on kuljettu, aika lyhyessä ajassa. Huhtikuussa haistelin kesää ja tunsin musertavaa yksinäisyyttä. Halua upottautua lämpenevään järveen. Turvauduin silloin puolituttuun peikkopoikaan, vaikken itsekään tiennyt miksi. Sama peikkopoika teki mun kesästäni niin jännän etten edes osannut olla. Syksyn alusta niin ristiriitaisen ja hämmentävän tunnemyrskyn, että itkin itseni aika usein uneen. Pelotti enkä osannut luottaa mihinkään. Tiedän että ne fiilikset itää tuolla jossain vieläkin.
Mutta joka kerta kun vietetään ne lyhyet vuorokaudet kahdestaan tulen varmemmaksi ja kiinnyn enemmän - eikä enää pelota lainkaan samalla tavalla.
Vaikka yhä kun itkua häpeissäni pidätellen käänyn junan oven sulkeutuessa meidän väliltä ja siinä käännöksessä jo tuntuu, ettei hän ole enää läsnä. Että ne kauniit hetket oli unta ja olen taas yksin. Jokainen viesti hykerryttää mutta koen silti jonkinlaista epätodellisuutta. Yhä edelleen.
Katson kuvia, jotka ei yhtään tee hänelle oikeutta ja muistelen miltä tuntuu nähdä hänet vierellä. Tai tuntea kädet ympärillä. Tai haistaa sen märät rastat. (ne haisee hassulta).
Olen vain niin sekaisin tästä.
Ja turhautunut.
Olen niin onnellinen, mutta silti tuntuu pahalta. Ei siksi, että jokin olisi vialla. Vaan koska minä olen.
Osaisinpa jäsentää ajatuksiani kauniisti. Nyt en osaa.
Pahoittelen.


Istutaan yhdessä seinän vieressä. Muut ringissä keskellä viinitahraista lattiaa ja aika-ajoin kyräilevät. Ei välitetä. Olen jälleen sylissä ja painetaan kasvot yhteen. Sun ulottuvuudet on mulle nyt niin paljon tutumpia. Puhutaan matalaan ääneen siitä, miten tähän ollaan tultu. Puolivillaisesti rekisteröidään kun muut ryppäissä katoavat huoneesta kukin majapaikkoihinsa. Meillä ei ole, joten tehdään petimme sun vaatteista ja makuupussista jossa ilmoitin nukkuvani. Ollaan hehkuvan sydämen alla. On ahdasta. Kihelmöivää olla lähellä sua. Mutta nyt saan olla, vaikka syyllisyys tänäkin iltana kavahdutti mua monta kertaa. Valitsin sut silti.
"Tietäkää, että olette kaksin" ja merkitsevä katse. Sun otteesi mun vyötäröllä tiukentuu. 

En minä antanut lupaa
mutta otan kyllä kiinni jos tahdot niin
Joka iskulla murtuu pala
siru
fragmentti
sirpale
ote
Miten suojautua 
kun sanoilla saa kilpeni kappaleiksi
ja jos kuolenkin kasaan 
jää virtaan vaalimani,
ei seuraa
on vain vana johdattamaan
luoksesi satamaan
josta lähdin, johon en palaa.
Joka iskulla murtuu
mutta tahdon edelleen samaa.


Luulin unohtaneeni miten itketään, mutta karvas, katkoileva hengitys ja kasaan painuva rinta ovat ensioireita, jotka päättyvät suolaan silmäkulmissa ja märkään tyynyyn.
En itkisi iltaisin itseäni uneen, jos näin ei olisi käynyt. En tästä syystä ainakaan. Vaikka en suoranaisesti kadu, haikailen helpompaa elämää. Yksinkertaisempia murheita kuin se, että kaikki on hyvin paitsi minä. En ole kiittämätön (tai jos olenkin niin kovin pahoillani olen siitä ainakin) sillä tiedän, että tämä tekee hyvää. Vaikka sattuu ja aamulla herää pääkipuun, tiedostan sen olevan parempi kuin kalpea, turruttava horros.
En silti voi estää itseäni pelkäämästä pahinta. Vaikka: "Hölmö, ei tässä ole mitään hätää". Loppumaton kärsivällisyys ja hellyys kun jälleen kerran kyynelehdin näppäimistölle aiheettomia stressinaiheita. Vaikka olen jatuvasti epävarma.
Silti on ikävä tunne vatsanpohjassa. Vaikka toisaalta kun mieleen tulee muistikuvia, hellän rauhoittava, purskahtava huvittuneisuus kun reagoin hassusti tai tapa jolla hänen silmänsä menevät kieroon kun hän asettelee hiuksiaan, tulee ikävästäkin tunteesta lämpöä ja kihelmöintiä. Hymy huulille.

Kärpänen surraa ikkunalasia vasten. Se on tavattoman ärsyttävää. Kohta on pitsaa ja jääkaapissakin on lihapasteija. Tunnen itseni jälleen varsin kyvyttömäksi sosiaalisesti, vaikka eilen yritinkin ansioitua. En vaan tunne oloani mukavaksi ihmisten seurassa.
On ikävä tunne niistäkin.

Uurteina iholla

sormenjäljet 

noella tahraavat kämmenet 

otan syliini sinut

ja pitelen 

kunnes noki muuttuu mustelmiksi

ja yhä väität:

ei väliä.

Pelkään hengittää

olen kielokieli

jää mättään alle

ne oppivat pahan

oppivatpahan
olla koskematta tähän.

älä myrkyty minusta niin minä

olen muuta kuin maailma

ja sinä sama sulosointu

väreinä suvitaivaan 
kannella.

Olen ällö. Ja ahdistaa

Haluan uskoa onneen ja uneen

Mikä pitää kädestä kiinni

ellei pelko?

Lämpimät henkäykset kaulakuopassa tuntuvat aidoilta. Hiljainen nauru on matala ja pehmeä. Kerrotun jutun jälkeen kiinnitän ensimmäistä kertaa huomiota, miten äärettömän miellyttävä puheääni hänellä onkaan. Nyt en saa sitä enää mielestäni. Mietin miksi rakastuminen on niin imelää ja tarvitsisiko sitä vähän hillitä.
On käsittämätöntä miten sekaisin voi olla siitä, että kaikki selviää. Pikkuhiljaa olen ruvennut luopumaan epäilyksistä todellisuuden kerrankin vastatessa enemmän toiveitani. Tässä projektissa minua ovat auttaneet myös viisaat sanat, joihin vakaasti uskon (melkein) vaikkeivat ne ehkä faktaperäisimpiä olekaan: olen vasta matkalla sinne, misä minun kuuluu olla. Jos jokin on tarkoitettu se tapahtuu. Loput mahdollistavat uudet alut. Viime syksyn kamaluudet johtivat minut tähän, missä olen nyt.
Tärisen kuitenkin, sisäisistä ristiriidoista, iholla resonoivista kosketuksien kaiuista ja ikävästä. Vasta eilen sanoin hetkelliset hyvästit ja jo nyt kaikki painaa ja kalvaa. Ikävä on kuitenkin katkeruudessaan suloista. Suudelmat ehkä kirvelevät haavaisilla huulilla, mutta maistuvat makeilta.
Kaikkein vahvimpana järkyttää ja värisyttää se, että elämässäni on jälleen niin monta kiintopistettä. Asioita, jotka pakottavat elämään. Kaikenlaisen horrostamisen jälkeen tuntuu tuskaisalta avata silmänsä ja nousta ylös. Laittaa itsensä taas liikkeelle. Olen halunnut tehdä niin pitkän aikaa, mutta nyt tunnen pakkoa. En voi paeta loputtomiin, vaikka yritänkin. Kun kohtasin tämän, on kohdattava kaikki muutkin. Nyt en voi enää kadota.

Mietin jatkuvasti kaikkea kaunista, sanoja, hetkiä, ääntä, kasvoja, käsiä, pitkiä ripsiä ja villejä hiuksia. Samalla elän täysin irrallisesti ja itsenäisesti omaa elämääni, johon hän niin kaukaa niin vähän kuuluu. Hassua miten tämä ei ollenkaan hallitse, tämä tunne. Se vain on ja antaa olla. Tekee odottavista viikoista pitkiä, mutta haaveellisista hetkistä lyhyen tuntuisia. Hymyilyttää kauppamatkalla tai häiritsee keskeneräisen kirjoituksen ääressä. Saa kaipaamaan niin kovaa, että hengitystä salpaa. Ja silti arki on samanlaista kuin aina. Paitsi että vähän enemmän.
Vähän kyllä kuumottelee silti. Kuluneet päivät ovat varmistaneet monta asiaa, mutta pelkään silti kipua koittavaksi. Huolehdin, mitä tästä tulee (vaikka en voi tietää) enkä vieläkään ymmärrä miksi (vaikka pitäisi). Miksi minä? Mitä minä hänelle annan? Minä muka.
Vaikka oikeastaan valehtelisin, jos väittäisin ettei tämä tunnu aidolta ja oikealta. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, että sitä tulee säännöllisin väliajoin päiviteltyä.
"Sä oot vaan se sama tyttö joka jutteli seksuaalivähemmistöistä orituvalla, vaikka et ees muista että olin siellä!"
"Ja sä oot vaan se sama poika joka istui hiljaa nurkassa ja johon ei saanut mitään kontaktia!"
Ja niin me ihmetellään, istuen sylikkäin hihittäen taide-elitismiparisuhteellemme ja mielikuville hassuista taidehippiluolista.
En olisi koskaan, en ikimaailmassa, en missään todellisuudessa uskonut, että kokisin tällaisia asioita häntä kohtaan ja hänen kanssaan. Että siitä kylmästä kreikkalaisesta patsaasta tulisi minulle paidaton menninkäinen, niin lämmin että pelko ja ahdistus sulavat pois hänen otteessaan. Että olemme tässä, koska hän halusi minut. Tiedostan toki, että kaiken on loputtava aikanaan. Mutta sen odottelemisen sijasta ajattelin ottaa tästä hetkesä kaiken irti kun voin. Olla ällöttävän imelän rakastunut ja miettiä kipua kun sen aika koittaa.
Olenkohan viisastunut?

Sinä pidät kädestä kiinni

ja unohdan pelätä.

Havahdun siihen etten enää osaakaan

Tasaisen synkeä vesi,

laakea järvi

valheet valkealla laattalattialla

sotkuiset sormenjäljet ikkunalasilla

höyrykuva ja hengitys

valosaaste saattelee kuolleet tähdet

saippuakuplassa peilikuva

hymy ja se hengitys 

laskee ilmaan muillekin

ehkä on hyvä olla sittenkin

kuinka lipuukaan ohi kaikki

mutta palaan sinuun

kuitenkin

Tappelin hetken itseni kanssa. Laitetaanko oma runonraakile vain E.E. Cummingsia. Mutta E.E. Cummings ei ole elämässä uutta - jakaisin vain samoja runoja kuin ne kaikki toisetkin. Koska olen itse aina jälkijunassa ja tunnen niiden koskettavan vasta nyt. 

Mutta runous vain ei ole tekstilajini ja sen jakaminen tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin minkään muun. Kirjoitukseni on muutenkin sellaista, että se ottaa. Olen sen suhteen niin kouliintumaton, etten osaa enkä usein edes halua hallita sitä, vaikka taituriksi kehittyminen niin vaatisikin. Minun ja luomisen laiskanraukea suhde on kuitenkin intohimoinen ja inspiroiva, joten en ole tuntenut tarvetta sen muuttamiseen. Olkoot. 

Hetki sitten havahduin siihen, että olen viettänyt melkein koko päivän sängyssä. Laittamatta edes valoja pimeän laskeutuessa. Olen toki ehtinyt tehdä paljon rappeuttavia asioita päivän aikana, syödä pelkästään mustikkapiirakkaa ja luopunut lapsellisesti lihaskuntoharjoittelusta koska juoksisin mielummin (unohdin kengät toiseen kotiin). Annoin myös perheillan lipua ohi, samoin lukemisen. Oikeastaan kaiken tärkeän. Istuin vain valotta koneen ääressä ja päivitin sivuja toivoen, että ne toisivat edes jotain stimuloivaa. Hyvin harvoin ne toivat. 

Kun havahduin, että olin pimeässä ja todella tuhlannut koko päiväni tähän, olin järkyttynyt ja pettynyt. Toisaalta myös peloissani, koska tiedostin toimintani taustat ja syyt. Nyt kaikki tuntuu kauhistuttavalta, ulkona on ainoastaan pimeää ja siteet ulos itsestäni heikkoja. Käperryn itseni ympärille, käperryn pimeään ja nykyään teen niin tuntikausia tajuamatta, mitä olen tekemässä. Tästä ei tule kauniita sanoja tai utuisia tilannekuvauksia. Haluaisin itkeä, mutten osaa enää sitäkään. 

Mikä minusta on tullut? Olen ihan todella hukassa. 

On myös mahdollista että pian olen rikki. Havahduttuani siihen, että olen antanut itseni tuudittautua tyhjyyteen ahdistuen kaikenlaisista elon merkeistä, minä ensimmäisenä laitoin viestinä fiiliksiäni sille, joka ainakin hetki sitten oli mielellään onnettoman rakkauteni kohteena. (Vaikka siis, hänhän se aloitteen teki, minä menin mukana mutta jälleen kierrän tämänkin alakuloisuuteni ympärille). Ja vaikka pelkoni saattavat olla (ja oikeastaan aika todennäköisesti ovat) aiheettomia, pelkään että vastaus on enemmänkin "niin no oikeastaan-" luokkaa, kuin "pls, älä ole hassu". Lisäksi tuntuu niin toivottoman surulliselta olla näin ikävä kumppani. Tarvitsen jatkuvia vakuutteluja siitä, että olen yhä tärkeä ja silti epäröin joka hetki, olen juoksemassa karkuun muka "suojellakseni häntä" (suojelen itseäni, enkä ketään muuta vaikka muut ovatkin alati mielessäni). Olemassaoloani ylipäätään jarruttelee halua olla olematta. Se on tavattoman kuluttavaa paitsi minulle, myös niille jotka ovat minua lähellä. 

Siksi päästän harvoja lähelleni. En vilpittömästi varjellakseni heitä, koska enhän kaipaa mitään enemmän kuin ihmistä joka pyörremyrskystä huolimatta pitää kädestäni kiinni, vaan koska pelkään että tämä saa heidät irrottamaan otteensa. Olisi niin paljon parempi kaikille (=minulle) että olisin yksin. (Olen ällöttävä martyyri, tiedän sen).

Havahduin siihen, etten enää osaakaan nousta ja tuntea ja elää. Että havahtuminen on yhä vaikeampaa. 

Ehkä en palaakaan

On hullun paha olla, aika monellakin tavalla. Pitkälti samat, täällä jo kuvaillut ajatukset kiertävät kehää, palaavat yhä uudelleen raskaina ja tukahduttavina. Pienet ja iloiset asiat ovat suuria ja painavia. Tänään olin lähempänä ahdistuskohtausta sitten kesän ensimmäisen viikon. Tälläkin kertaa tilanne oli epäsopiva, niinhän se aina. Kohtaukset tulevat aina kutsumatta.
Jotenkin nolottaa puhua tällaisista. Hyväksyn mielenterveysongelmat sairauksina kaikilla muilla, paitsi itselläni. Jotenkin se on iskostettu: se on asenteesta kiinni, ai niitä "ongelmia". Kaikki se sanaton halveksunta sairaita kohtaan on oman ymmärryksen saapuessa siirtynyt suoraan minuun. Tunnen loputonta empatiaa ja halua auttaa ystäviäni kuin tuntemattomiakin, mutta omat ongelmat hävettävät ja niistä on vaikea puhua ääneen. Myöntää edes itselleen. Kaiken mennessä epätasapainoon hämmentää. Eikö minulla kuuluisi olla enemmän sanavaltaa? Miten ajatukset voivat romahduttaa fysiikkani?
Miten tahtomattani tärisen, päkiät naputtavat levotonta tahtia, kämmenet leipovat olkavarsia ja yrittävät estää kynsiä painumasta ihoon. Pakonomaisesti hieron rintaani ja unohdan miten hengitetään. Raavin seiniä tai käsivarsiani ja olo on täydellisen arvoton. Yksinkertaisista toiminnoista tulee mahdottomia. Miten nostataan kynä? Käännetään kirjasta sivua?
Tiedostin sivusilmällä luokkatoverin huomioivan tilani. Hävetti.
Vielä enemmän hävetti silloin kesän alussa, kun menin rikki kunnolla. Ystävä seisoo vieressä ja yrittää puhua. En osaa vastata, vaikka haluaisin, tunnen häpeää ja hellyyttä välittämisestä. Mutta olen liian syvällä itsessäni salliakseni kontaktia. Kun hän tulee, hän kysyy saako tulla ja istuu viereeni. Nojaan häneen ja itken. Olen loputtoman kiitollinen. Hän ei lähde viereltäni, vaikka kyyti jo hoputtaa.
Jälkeenpäin kiitän ja pyydän anteeksi. Ja hän sanoo ensimmäistä kertaa minua ystäväksi.
Ja nyt olemme jo jotain muuta.
Hullua.
Mutta ensimmäiseen kappaleeseen palatakseni: ahdistaa. Koulu, ihmissuhteet, koti, blogi. Niin monien osaavampien kirjoittaessa tekstejään luettavakseni harmittaa, etten pääse sille tasolle. Tai ettei ilmaisussani oikeastaan ole mitään erikoista. Näen tekstin ympärille syntyneitä piirejä ja tiedän, etten voi koskaan kuulua joukkoon.
Kaikkea varjostaa muutenkin se, jo esille otettu tunne irrallisuudesta, etäisyydestä, mihinkään kuulumattomuudesta. On ruma olo ulkoa sisälle, sisältä ulos enkä lainkaan ihmettele, etten näin sovi mihinkään, kelpaa kenellekään. Tietyllä tapaa tiedostan (aika monellakin tapaa tiedostan oikeastaan) kaiken tekstistäni ja tunteistani huokuvan itsesäälin, mutta toisaalta taas se on aidosti se, miltä minusta tuntuu. Lisäksi fiilikset aiheuttavat ristiriitoja tosielämässä ja näin myös minussa.
Melkein kaiken muun kanssa voin rehellisesti todeta olevani ulkopuolinen. Perhe, koulu, ystävät. En kuulu porukkaan, olen musta lammas, olen saamaton. Ihan todella. Ennen asia ratkaistiin mahdottomilla tulevaisuudenhaaveilla. (Eli se mökki ja 27 kissaa). Nyt itsesäälini tielle tulee se, että joku todella, selvin sanoin ja melko selvin teoin osoittaa välittävänsä minusta ja haluavansa minut elämäänsä.
Joten luonnollisesti, en usko, kauhistun ja odotan jatkuvasti pahinta. En todella voi käsittää miksi kukaan haluaisi minut minuna. Tai miten minä olen niin itsekäs, että haluan yrittää uskoa. Tuon muuassani ongelmia, joita ei pitäisi tuoda parisuhteeseen, mutta minulle parisuhteen elinehto on se, että siihen voi tuoda kaiken.
Argh. On niin tekopyhän säälittävä ja totaalisen ruma olo.
Ehkä ongelma ei ole siinä, etten kuulu mihinkään? Ehken vain anna itseni kuulua.

Vaikeaa.

Epäilykset viitoittavat polkua kotiin

My limbs are shaking
I can't move along

Don't run away 

I need my dose

MyrkkyApina - Don't run away

Elämässä on, luonnollisesti ,tehtävä päätöksiä toisensa jälkeen. Tietynlainen epäröinti ja jälkiviisaus ovat molemmat normaaleja ja tavanomaisia tapoja reagoida päätöksentekoon. 

Minä olen ihminen, jolla on aina liian monta rautaa tulessa ja joka tietyissä tilanteissa muuttuu määrätietoiseksi organisoijaksi, jopa pomottajaksi, mutta siitä huolimatta en kestä jos langat ovatkin minun käsissäni. välttelen päätöksiä viimeiseen asti, niitä tehdessäni soudan ja huopaan ja jälkeenpäin kadun katkerasti. Tunnen halua perääntyä, vaikka toisaalta haluan olla vastuideni arvoinen ja ennen kaikkea seisoa päätösteni takana.

Selviän yleensä melko kunniallisesti. Mutta koko prosessi on äärettömän stressaava. Olen toivoton ylianalysoija, mikä uhkää viedä ilon niistäkin hetkistä, joiden tulisi tuottaa eniten onnea. 

Torstaina minä palasin kotiin. Huone oli vieras, vaikka siellä oli tullut vietettyä hetki jos toinenkin. Vaati sisäistämistä, vaikkakin yllättävän vähän, etten nyt ollut jonkun toisen tilassa vaan tästä tulisi omani. Siirsin kaksi sänkyä yhteen ja lakanoitin ne alastoman kissan taistellessa työtäni vastaan. Näin kauan kaivattuja ystäviäni, nauroin vapautuneesti ja sain elämänvoimaa niin ihmisistä kuin pelkästä ympäristöstäkin. Tunsin itseni vieraaksi, mutta olen vieras kaikkialla. Palanen irrallaan. Mutta toinen kotini on enemmän samaa kuvaa, kuin yksikään aiemmin. 

Yöllä juoksin rannalle ja ensimmäistä kertaa ikinä, kala nappasi kiinni pikkuvarpaastani. Loikkasin ylös vedestä nopeammin kuin mistään koskaan, mutta palasin nopeasti takaisin veteen. Vain tullakseni purruksi uudestaan. Vaihdoin vaatteita katulamppujen alla ja näytin kahdelle herttaiselle yöuimarimammalle valoa, jotta toinen heistä löytäisi unohtuneet silmälasinsa. Unohdin hetkeksi, että elämä on monimutkaista. Lähiön valosaasteista huolimatta taivaalla näkyi tähtiä.

Mietin paljon irrallisuuttani ja suhdettani ihmisiin. En ole ollenkaan varma, mitä olen tekemässä. Tällä hetkellä minä ainoastaan välitän, niin paljon että sielu turpoaa (onpa viehättävä ilmaus..) ja toimin sen tunteen asettamissa rajoissa. Järki ja ylianalysointi lyövät kuitenkin kerta toisensa jälkeen, vaikka käännän poskeani. Olen toivottoman estynyt ja ujo, eikä välimatka helpota tilannetta. Mietin, saako olla näin. Saako pelottaa, saako kainostella. Saako päivässä vaihtaa vain muutaman viestin? Riittäkö se? Saako se riittää?

Olen tällä hetkellä melko tyytyväinen, mutta peloissani. Järjellä ajateltuna, mikään ei voi toimia näin ja tunnen olevani velvoitettu seuraamaan järkeäni. Mutta tunnepuolella?

Ilman pelkoja, olisi helppo olo. Minä välitän ja on mukava pitkästä aikaa todella tuntea jotain ja saada vilpitöntä vastakaikua. Tunnen kaipuuta ja sekin on katkeransuloista. 

Kirjoitin tähän dialogin itseni kanssa. Pyyhin sen pois, kun pelotti. Tämäkin. Ei kai ihmisen kuulu väitellä eri osiensa kanssa? Vai voiko niin tehdä? 

Yhtä kaikki, dialogin ideana oli se, että voisin nauttia hetkestä. Ihmissuhteissa ei tarvitse suorittaa ja niissä voi tehdä virheitä. Ihmissuhteet saavat olla virheitä. Nyt voin ottaa sen minkä saan, antaa sen, mikä otetaan vastaan ja olla miettimättä sitä sen enempää. 

Tämän tekstin ideana taas kokonaisuudessaan oli se, että epäröintiin liittyvistä taipumuksistani huolimatta olen tehnyt hyviäkin päätöksiä. Joita olen epäillyt, joita olen katunut, joista olen toivonut voivani perääntyä ja joiden ansiosta olen kerännyt unohtumattomia, elinikäisiä ja taianomaisia hetkiä ja ihmisiä elämääni. 

Vaikka minua epäilyttää, minua saa epäilyttää. Epäilykset eivät tee välittämisestäni vähempää tai päätöksestäni huonompaa. Ne eivät ole tämän suhteen tuomioksi. 

Punaine lanka katosi kauan sitten. Julkaisen silti. #yolo

Todellisuus irtautuu minusta

onko tämä kaikki harhaa?

Löysin toisen ihmisen sytyttimen sängystäni. Hiukset ovat niin takussa, että itkettää. Vaaka väittää kiloja tippuneen, mutta vilkaisu paljaaseen masuun kertoo muuta. Mahassa on myös hento jälki siihen kuulakärkikynällä piirretystä sydämestä. Takana on hullu viikko, kuten viimeksi kuumottelinkin. Ryvettyneen olon sijasta onkin oudon rentoa. Muttei ihmekään, kun ajattelee. 

Olen ottanut myrskyä vastaan kaupungin korkeimmalla kohdalla. Vieressä arvoituksellinen torni tuulenpuuskissa natisevine antenneineen, vahvat käsivarret vyötärön ympärillä. Tuuli melkein puski meidät kumoon ja sade oli pitkistä hellehetkistä huolimatta kylmä. Nautin kastuvista hiuksista ja märistä läikistä ohuella puserolla. Piilotin peikkopojan taakseni suojaan kylmältä, vaikka tilanteen nurinkurisuus herättikin vastalauseita. Alla avautui viehättävän irrallinen saarikaupunki ja kallioita piiritti metsämansikat. Taivas oli pahaneteisen harmaa, jossain välähteli ja jyrisi. Nautin. 

Olen todistanut hipsternutturaa rastoissa, tehnyt koskenlaskijaspagettia, kuunnellut kitaransoittoa ja siitä pätemistä. Kulkenut viidessä vieraassa autossa yhteensä 186 kilometriä. Kuullut hurjia tarinoita ja epäkorrekteja (mutta hulvattomia) vitsejä. Vaihtanut vaatteet mäkkärin vessassa ja saanut paljon kehuja. Ja sydämen mahaani. Minua on tapitettu ja tiirailtu ja suudeltu.

Asiat ovat eksyneet paikoilleen ja moni asia tuntuu oikeammalta, kuin olisin ikinä uskonutkaan. On varmaan jonkin verran vyyhtejä selviteltävänä, mutta tällä hetkellä päällimmäisenä on tyyneys. Tai oikeastaan, olen jonkin verran häkeltynyt. Häkeltynyt siitä mitä olen kokenut, nähnyt, tehnyt, uskaltanut. Häkeltynyt siitä, mitä on  alkanut. Jonkin verran jännittynyt mutten tarpeeksi, että se pääsisi auringossa paahtuneen ihoni alle. Katse kattoon ei ole apaattinen, vaan silmät ovat suljetut ja huulilla hymy. En yhtään tiedä mitä tästä tulee, ylhäältä tulee väistämättä jossain vaiheessa alas, mutta tällä hetkellä en voi kuin nauttia. Jokainen hengenveto tuntuu ihmeelliseltä ja todellisuus omituiselta. 

Miten voinkaan rauhoittua näin. Olotila on pehmeän utuinen, vaikka moni asia pelottaakin. 

Eilen siis alkoi jotain hurjaa. Minä ja toinen ihminen päätimme, että meillä on jotain, jota haluamme vaalia. Tuntuu hurjalta, että tein sen päätöksen, vakka toinen ihminen onkin niin erilainen olento. Vaikken tiedä, miten toinen toimii ja miten me toimimme yhteen, sitten loppupeleissä. Tällä hetkellä se on ihanaa, tällä hetkellä se sujuu hyvin. Vaikka tiedän, että tämä on kasvamisen ja oppimisen paikka. 

Ja olen edelleen tässä pehmeässä udussa. Ehkä on aika uskaltaa. 

Ehkä on aika kasvaa. 

Onko tämä totta ollenkaan?

Vasta päivää nouskaamme yö, ystäväni

We always were too close
One day I will overdose

The cross I can't wait to bear

The sweetest drug I love to fear

Creep up on me from behind

Without a sound

Sweet darkness of mine

Pain of Salvation - Darkness of Mine

Päivät lyhenevät ja yöt pitenevät. Kesä kuolee siitä nauttievien lasten käsiin, muttei suinkaan taistelutta. Nämä helteiden seurauksena odotettavissa olevat ukkoset tekevät kesän viime metreistä sykähdyttävät. 

Kesä ei ole lempivuodenaikani, mutten erityisesti nauti sen elinvoiman hitaasta hiipumisestakaan. Sen sijaan nautin nähdessäni rakastamieni asioiden palaavan asteittain ilahduttamaan eloani. Toissayönä näin tähden. Kohta taivas on öisin musteensininen ja näen taas valovuosien päähän. 

Ja niin kuin rakastankin vilautella ihoa pienissä topeissa ja kukkakuosisissa kellohameissa ympäri vuoden, odotan jo innolla sitä, kun sukeltaa kylmästä huoneilmasta hiljalleen lämpenevän untuvapeiton uumeniin ja herää turvallisuudentunteeseen. Tai kun kotona huone jäätää, ikkunat vetävät ja hytisyttää ja ratkaisuna laittaa tulet takaan, hakee teetä, pitää luukkua avoinna ja avaa kirjan puoliavotulen paahtaessa kylkeä. 

Kesän loppuminen tarkoittaa myös koulujen alkua. Olen innoissani, koulusta seuraa paljon hyvää, paljon onnea ja paljon ystäviä. Vaikkakin olen monessakin suhteessa epävarma, jotkut asiat tuntuvat vääriltä ja olen stressaantunut siihen pisteeseen, että se verottaa vähäisiä voimavarojani huolestuttavaan tahtiin. Mutta olenkin itselleni armoton, ja stressi seuraa esimerkkiä. Olen stressaantunut joka hetki, kaikista asioista, kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olen jännittynyt, ahdistunut, päätä särkee, kroppa on sekaisin, unta ei saa, syöminen on vuoroin vaikeaa, vuoroin ahmimista. Mutta olen päättänyt selvitä ja selvitä minä aion. 

Pian myös muutamat, epäselvät ja hiertävät palaset elämässäni joko loksahtavat paikoilleen, tai pudotetaan pelistä.

Huomenna teen meinaan hulluja juttuja. Tai en vielä tiedä minä päivänä niitä oikeasti hulluja juttuja, mutta huominenkin on tarpeeksi hullu. Hullua. Herään 06:30 päästäkseni bussiin 07:45. Bussi ajaa välietapille, jossa odottelen noin tunnin verran, käyn hakemassa aamusubin vaikkei rahaa ole ja jatkan matkaani Kaupunkiin. Kaupungista lähtee kolmas bussi, jonka aikana jännitän hullusti. Liikenneympyrän jälkeen painetaan stop ja kun astun ulos bussista, halaan häntä. Kello on noin 13.15. Sitten hän on siinä, tuoksuen hyvältä, pitelemässä minua. Huomenna tähän aikaan, olen jo siellä. 

Käydään toivottavasti aivan upeilla kallioilla (tai ainakin aion pyytää niin), vietetään aikaa yhdessä ja puhutaan asioista. Toivottavasti. Toivottavasti kaikki menee hyvin. 

Sitten ollaan siellä ja jossain vaiheessa liftataan takaisin, yhdessä. Sitten hän on täällä. 

Toivottavasti kaikki menee hyvin. 

Toivottavasti. 

On niin paljon asioita jotka voivat mennä pieleen, mutta tällä hetkellä olen niin huumaantunut sitä, että näen hänet, etten muista murehtia. Vaikka tiedän, että pitää sanoa vaikeita asioita. Pitää tehdä vaikeita asioita. Kaikki on vaikeaa, eikö hyvän rakkauden kuulu olla helppoa? En tiedä. 

Myös tämä tilanne painaa minua kasvavissa määrin. Sain tänään viestin ihmiseltä, jolle olin erehtynyt kertomaan mikä minua todella painaa. Siinä syyllistettiin ja tiivistettynä sanottiin, ettei minulla varmasti olisi niin paska olla, jos olisin tehnyt kuten on oikein. Että toivottavasti mietin sitä. 

No totta kai mietin. Joka hetki. Joka onni ja joka huumaa saa katkeran jälkimaun pelosta ja huonosta omatunnosta. 

Mutta minulla on avuton olo. Olen välikädessä, jossa en toivonut olevani, jossa en missään nimessä halunnut olla. Toivoisin kaikkien tietävän, että vastustin tätä viimeisiin asti. Kunnes sitä oli mahdoton vastustaa. Toivoisin, että hän tietää olla ottamatta sitä loukkauksena. Eihän hän tunteilleen voi sen enempää kuin minä, mutta on silti ikävää että jouduin tähän mukaan. En halunnut joutua. Ei tämän ollut tarkoitus tapahtua. 

Voisin itkeä, mutten taida osata. En ole itkenyt pitkiin aikoihin. Olen tainnut tehdä väärin, mutta teinpä mitä tahansa, teen väärin. Minulla ei ole tekosyitä. 

En vain osaa. En osaa ihmissuhteita, en tiedä mitä tehdä, hämmennyn ja menen lukkoon ja lopulta teen hädissäni jotain, joka useimmiten kostautuu nopeaan. 

Vihaan tätä tilannetta. 

Teinpä mitä tahansa, se sattuu sekä minua, että muita. En voi välttää sitä. Ja välttely on minulle luontaisin keino selvitä asioista. Nyt en voi paeta. Kunpa voisin. Toisaalta haluaisin myös tehdä, mikä on oikein. Mutten tiedä mitä se on. En tiedä, miten voi millään lailla tehdä oikein toisen satuttamista.

Minä en halua satuttaa muita.

Välitän ympärilläni olevista ihmisistä niin paljon. Ja olen niin ahdistunut. Tuhannetta kertaa toivon, ettei tämä olisi niin vaikeaa. 

Ja silti.... Kaiksta huolimatta, olen vain iloinen, että huomenna näen hänet.

Voisin opetella pilkuttamaan. Ja kirjoittamaan yhtenäisemmin. Pöh.

Onneton tuuliviiri

Sormet kurottavat omillaan, 

en oleta tuntevani mitään

tunnen kaiken. 

Tuuli tuo pehmeitä tuoksuja ilmasta

tuoksuu nokkoset,

haisee tupakka,

kaksi mitä muistan varoa.

Olen tyhjä ja täynnä samalla kertaa

(vetskari kiinni, hevoset karkaa!)

olet puhki,  ne pakenee, pidä yhtä, paikataan!

En oleta muistavani mitään

mutta kysyn

miten olla kokonainen?

Ja silti tunnen, 

tunnen kaiken.

Ajatuksenvirtaruno. Kuuluu iltarunoihin. Niiden lukema on jo lähempänä kuuttakymmentä. Aika hurjaa. 

Tämäkin on ajatuksenvirtapostaus. Aika katkonaisia lauseita. On aika myöhä. Nyt ryhdistäydyn. 

Kirjoitukseni kiertävät kehää, mutta niin kiertävät fiilikseni ja ajtuksenikin. Tämä soutaminen ja huopaaminen on hullun hommaa, mutta tässä ollaan taas toiveikkaana. Olen tunnemyrskyhelvetissä, vaikka emotionaalisesti tämän kesän piti olla utuisella järvellä kelluskelua. 

(Tästä tuli mieleen varsin huikea hetki kesän ensimetreiltä, kun olin ystävieni kiertuetta seuratessani päätynyt koulutoverin mökille, joka oli aamuyöllä kertakaikkisen taianomainen paikka. Mökki oli vanhan renkiriihen mallinen ja alas vietti mäntykangas pirunpeltoon. Rannalla oli pieni laituri ja sen päästä aukeni tyyni järvi, jonka ääriviivat valkoinen sumu häivytti niin, että oli mahdotonta erottaa horisonttia, vettä, taivasta, maata. Se oli melkeinpä taivaallista. Minkä toinen koulutoveri sitten huomasikin ja kiertuepäiväkirjasta löytyy hupaisa video taivaaseen päässeestä basistista!)

Tämä on kuitenkin lähempänä epätoivoista räpiköintiä. Huokaus. Olen jälleen lupunut hyvästeistä ja ymmärtänyt, että asiat on selvitettävä kun kerran tähän asti jo ollaan tultu. Olen päämäärätietoisempi ja suuremmalla motivaatiolla järjestämässä tapaamista asioiden selkeyttämiseksi. Kahdelta rutiköyhältä se vain on kovin vaikeaa, kun välimatkaa on useampi sata kilometri. 

Lisäksi pelottaa, mitä keskustelu tuo tullessaan. Tiedon siitä, mitä odottaa. Jonkinlaisen rauhan osaltaan, toisaalta taas väistämättömän kuohun. Vaakakupissa on paljon, tilaa tehdä virheitä liikaa ja minä liian pelokas ottaakseni härkää sarvista (tai menninkäistä rastoista oikeastaan, hehe). Silloin on viimein todella kohdattava se riski, ettei meistä tulekaan mitään.

Pelottaa, ettei meistä tule mitään. 

Pelottaa, että tulee. 

Miksei tämä voisi olla helppoa? 

Nyt menen kyllä nukkumaan.

Ja miten alas putosinkaan

Saapuisit, sen oot velkaa

Voisin ehkä myöhemmin 

Tilanteen korjata

En taida jaksaa alkaa
Tundramatiks - Kaipaan

Jo pitkään on olemassaoloa värittänyt epäilykset. Vuosia, oikeastaan. Pohdinnat siitä, onko olemassaolossa ja epäilystä mitään pointta sitten lopulta ollenkaan. Aika virtaa, tai minä ajassa jos tarkkoja ollaan, eikä ikävä tunne katoa. Rohkaisut ovat pelastusyrityksiänikin köyhempiä. Mitä enemmän elämä antaa olettaa itsestään, sitä vähemmän tätä haluan. 

Miten kukaan jaksaa, ellen edes minä jaksa? Minä etuoikeutettuna ja simppeleitä viittoja seuratessani. 

Näiden epäilysten lisäksi on riesanani aaltoileva paha olo. Kykenemättömyys käsitellä stressiä, joka nyt huipentuessaan johtaa ongelmiin pärjätä edes sitä vähää, mitä normaalisti. Uni on katkonaista ja täynnä sekavia painajaisia. Hereilläoloajastani suurin osa kuluu apaattisuudessa. Sielu tuntuu tyhjältä, sydän lyö laiskasti ja iho on melkein turta. Kaikki on horrosta jota kuitenkin huurruttaa stressi ja kipu. Lopulta ei kykene edes itkemään. 

Eilen sain kuitenkin syyn romahtaa. Tai luotua itselleni sellaisen. Päätin tilanteen viimein olevan liikaa, hänen olevan pyörtämässä puheitaan ja loin itsekseni asialle jo jonkinlaisen päätöksen. Olen silti kiduttavan toiveikas tavalla, joka tulee kostautumaan lähitulevaisuudessa. Tulen luultavasti tekemään ja sanomaan asioita, joita kadun, mutta minun on saatava tilanteelle selvyys.
Kadun jo koko juttua. Aika katkerastikin. Ja tuntemani katkeruus on suolaa niin tuoreissa kuin vanhoissakin haavoissa. Naiivi-minä ei koskaan olisi suostunut tulemaan niin kovaksi ja kylmäksi kuin miksi minä nyt yritän muuttua. Naiivi-minä halusi tulla satutetuksi, koska koki naiiviuutensa säilyttämisen arvoisena.
Minä en enää jaksa tuntea oloani typeräksi. Luottaa ja tulla petetyksi. 

Ten virheen, nyt kannan seuraukset. Alkupanokset lyötiin tahtomattani, mutta löin itse kaiken peliin, kuten edellisessä tekstissä jo selostinkin. Nyt yritän pelastaa, mitä voin. 

Toivottavasti tämä ei ollut 

wait for it... 

venäläistä rulettia. 

Dun dun duuuuu. (niin kuin ystäväni sanoisi)

Kallio kaikuu sydänäänistä

Tänään ei tunnelmiani kuvaa runot tai lyriikat. Annettakoon niiden siis olla.

Eilen tein melkein päätöksen. Tai teinkin oikeastaan. En sentään vannonut. Olisin taas joutunut pyörtämään vannomiseni. Muutamankin päivän ajan epämääräinen paniikki ja stressi jäyti ja jännitti. Olin hermoraunio. (Olen edelleen). Joten eilen löin levottomat ajatukset lukoon.
Nyt riitti. En kestä tätä.

Kirjoitin epämääräisen runon kuvailemaan tuntemuksiani ja pyörittelin fiiliksiäni uudestaan ja uudestaan.

Tästä ei voi seurata hyvää. Tämä on väärin. Tämä on virhe. Hän erehtyi, minä erehdyin. Paetaan arvokkaasti kun molemmat vielä voimme. 

Olo oli kuitenkin kurja. Makoilin sängyllä tuijotellen kattoa ja suljin tuskaisena silmäni. Miksi pitikään tuntua niin tavattoman ikävältä. Miksi hänen täytyikään sekoittaa minut näin. Mutta päätökseni tuntui ainoalta mahdolliselta. Olin täysin varma, että hän oli ruvennut katumaan sitä, mitä sanoi ja mitä teimme. Itse taas olin alkanut kehittelemään voimakkaampia tunteita. Oli pysähdyttävä ja kieltäydyttävä, ennen kuin tulisin taas satutetuksi - ja kaiken huipuksi satuttaisin vielä muitakin. Erhe oli hänen ja vaikka tunsin osan vastuusta lankeavan minullekin, olin hänelle vihainen. Millä oikeudella hän toimi niin kuin toimi? Tiedostin hänen toimintansa inhimillisyyden, mutta olin vihainen yhtä kaikki.

Illalla sain kuitenkin viestiä ja se pakahdutti. Lyhyt keskustelu palautti uskoni ja tajusin, kuinka kiinni koko hommassa jo olin. En voisi enää paeta. Halusin tai en, minä pidin tästä ihmisestä enemmän kuin minun kuului ja hän halusi viereensä minut. Minut. Epäilykset kalvoivat yhä, mutta päätin olla jänistämättä. Ihmissuhteet ovat riskipeliä ja vaikka panokset ovatkin kovat, olen pelissä mukana. All in. Pian katsotaan kortit.

Ystävät kannustavat. "Nyt et luovuta, oikeasti. Et pelleile enää mitään vaan olet täysillä ja katsot mitä tapahtuu. Ei tuollaisiin ihmisiin törmää joka päivä!"

En luovuta! Nyt olen tässä täysillä. Pelottaa ja epäilyttää. Parhainkin lopputulos tulee tarkoittamaan kipua. Eikä tämä välttämättä ole sen arvoista. Mutta otan riskin.
Toivottavasti taistelumieleni säilyy siihen asti, että jälleen näemme. Painajaiselta tämä tuntuu silti. Kun kaipaa toista ja toisen kosketusta. Läpänheittoa ja naurua ja tapaa tuhahdella villeille hiuksille. Sävyä, joka hiipii ääneen kun hän hellästi sanoo nimeni.
Ja haluaa luottaa siihen kaikkeen mutta samaan aikaan ei tiedä ollenkaan, voiko. Tuntee toisen muttei tiedä tunteeko tarpeeksi. Nauttii läheisyydestä, muttei tiedä saako. Ja kaikki selvenee vasta kun näemme. Ja en tiedä milloin se on.

Valehtelet jo itsellesikin

Touch, sweet touch you've given me too much to feel

sweet touch, you've almost convinced me I'm real

I need something more, I need something

more.

Daft Punk - Touch

Minä vannoin. En ehkä hirvittävän tietoisesti mutta vannoin kuitenkin. Tai ainakin olin vahvasti asennoitunut siihen että mitään tällaista ei tapahdu. Ei ikimaailmassa. Kuvittelin olevani täysin turvassa ja tilanteen herratar. Ja olinkin, ihan viime päiviin asti. 

Tuntuu että olen tehnyt hirvittävän virheen. Ystävä vannottaa: "Et sitten pilaa tätä. Et aja sitä pois suojellaksesi itseäsi. Niin minä ehkä tekisin, mutta et sinä! Et tee niin!" Mutta äh, ymmärtäkää. Tämän on oltava virhe, jotenkin. Joko minun puoleltani, olisi pitänyt sanoa tai tehdä jotain toisin. Olla kovempi ja kylmempi. Tehdä minkä tiesin olevani oikein, vaikka se olisikin vähän kivistänyt jo muutenkin jähmeässä rakkauslihaksessa. Tai sitten aistihavaintoni ovat vinksallaan. Ehkei tilanne ollutkaan niin aito miltä vaikutti. Ehkä se olikin näyteltyä, ehkä mikään ei kohdistunut minuun, ehkä se oli auringonpistoksen aiheuttamaa harhaa. Ehkä niin ei koskaan tapahtunut? Niin moni asia on vain mielessäni, miksei tämäkin?
Tai ehkä hän oli väärässä. Väärässä henkilöstä. Väärässä itsestään.

Mutta varmana voin melkein pitää sitä, etten pysty tähän. En vaikka kävisi hyvin. En todellakaan jos käy huonosti. Vihaan niin paljon tätä tunnetta kun toisen nimikin saa sydämen pamppailemaan ja kutsumattoman hymyn huulille. Mielessään pyörittelee kauniita sanoja ja iholla kaikuvat kosketukset. Rakkaus on vähän kuin rikkaruoho (tai puun juuri, jos haluaa käyttää kauniimpia kielikuvia. toisaalta rikkaruohotkin voi olla kauniita). Se itää asfaltin alla ja repii kovankin pinnan hajalle. Kasvusto keskittyy jo valmiiksi rikkinäisiin kohtiin. Se on elossa ja ihme ja ihanaa. Mutta kun rikkaruoho kuihtuu, jää vain railot ja murtumat. 

(Tekotaiteellinen minä kuittaa). Mutta anyway, mua pelottaa puolestani niin paljon!

Mitä siis kävi?

Hän halusi olla lähelläni enemmän kuin halusi aamukahvia. 

Kirjoitin tähän pitkän pätkän siitä mitä kävi ja miltä tuntui. Mutta se oli liian henkilökohtainen julkaistavaksi. Pelottaa miten hyvän olon tuo teksti saikaan aikaan. Pelottaa miten haluan hänet. Sekä lähelleni että muuten. 

Pelottaa. 

Pelottaa niin paljon

Abstrakti

Abstrakti (latinan sanoista abs-traho ’vetää pois’ (konkreettisesta havaintoyhteydestä)) voi tarkoittaa ainakin seuraavaa:

• Ei suoranaisesti havaittavissa oleva eikä sellaisenaan todellisuuteen kuuluva

Adjektiivi[muokkaa]

abstrakti (5) (komparatiivi abstraktimpi, superlatiivi abstraktein) (taivutus)

1. sellainen, joka ei ole kouriintuntuva eikä konkreettinen; käsitteellinen, epähavainnollinen, ajatuksellinen

Tavallaan ärsyttävää, tavallaan aika siistiä, että bloggeriin voi kopioida asioita suoraan noin. 

Mutta kuitenkin, minua kuvailtiin tänään abstraktiksi. Se ravisteli ja loksahti heti kohdalleen. En kirjaimellisesti ole abstrakti, tietenkään. Olen elävä ja hengittävä, varsin normaalisti toimiva ihmislajini edustaja. En pidä itseäni mitenkään erityisen uniikkina lumihiutaleena (hehe, Uniikki lumihiutale, huumori 5/5) sen enempää kuin koen kenenkään muunkan olevan yksilöllisellä tavallaan erikoinen.

Abstrakti ei ehkä ole tarkin termi, mutta se lähentelee sitä miten irrallisia ajatukseni, päättelyketjuni, toimintani ja tekoni välillä ovat. Ystäväni sanoin: "Teet niin outoja asioita, että sun kanssa ne alkaa tuntua normaaleilta". En mitenkään erityisesti eroa muista tai ole mikään pipipää joka kiekuu ja kotkottaa kellonlyömällä. Mutta välillä saan hassuja ja spontaaneja tekoja, joita toteutan melko välittömästi. Tavallaan se on sellaista omaa tasoa tai todellisuutta, jossa vallitsee omat lakinsa ja sääntönsä. 

Tunnen oloni jonkin verran itsetietoisemmaksi ja se on miellyttävää. 

Älä myrkyty

Verenhimoiset hirviöt kannoillani.

Liian pitkä matka perille.

Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta.

Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta.

Pariisin kevät - Häikäisee

Pariisin kevään Häikäisee-biisi (josta kyseinen säkeistökin on peräisen) saattanee olla tämänhetkinen lempikappale. Tiedättekö, sellainen häilyväinen joka perustuu täysin hetkelle ja fiilikselle, ja päätyminen Oikeiden Suosikkien joukkoon on hyvin epätodennäköistä.
Pariisin kevät on ollut aina melkein jopa inhokki, mutta Häikäisee:n iskettyä iski myös Astronautti-levy ja satunnaiset muut, radiossakin renkutetut kappaleet. Olen aika useinkin joutunut musiikin suhteen pyörtämään sanani. Ja se on hyvä. Itse kullekin tekee välillä gutaa ymmärtää ettei ehdottomuudesta loppupeleissä ole hirveästi hyötyä.


On sellainen olo että minä olen yllä vakaa, mutta maa jalkojen alla ei. Tai en tiedä, kaiki langat ovat sekaisin ja elämä yhtä sotkua ja minä ehkä eniten, mutta annettakoon minun ulkoistaa ongelma. 

Ulkona sataa ja kaikki on harmaata. Taivas, sitä vasten piirtyvät siluetit, mutainen maa ja märkänä kiiltelevä katto. Istin pimeässä peittojeni alla, sormet krampaten koska en vieläkään osaa kmensormijärjestelmää ja mietin mikä minussa on vikana.

Miksen pysty muodostamaan kestäviä ihmissuhteita? Miksen osaa olla ihmisten kanssa. Kesä on erakoitumisen ja yksinäisyyden aikaa, kun joutuu pitämään yllä väkinäistä roolia kotona ja itkeä iltaisin sitä, kun epätoivoisiin viesteihinsä saa nihkeitä vastauksia. 
Joka kevät ennen kesäloman alkua minä luulen, että minulla on ystäviä. Takana on vuosi kauniita sanoja, yhdessä koettuja hauskoja ja hartaita hetkiä, haleja, suudelmia ja nauruja. 
Kirjoitetaan kirjeitä! Ne sanoo. Soitellaan! Ne sanoo. Nähään sitten! Ne sanoo. 
En tietenkään oleta että kellään on velvollisuus pitää minusta ja olla kanssani yhteyksissä. Mutta miksi se on toistuva kaava että ihmiset sanovat olevansa läsnä, mutta loppupeleissä eivät ole? Miksi kaveripiirissä muut soitetaan kesän aikana kolmeen kertan läpi, paitsi minut?

On katkera ja kateellinen olo siitä, että muut nauttivat toisistaan kun minä yrityksistäni huolimatta olen yksin. Ja yritän niin kovasti olla antautumatta sellaisille tunteille, ne ovat myrkky jota en elämääni halua. Mutta silti tällaiset turmeltuneet sanat kirjoittavat itsensä ylös ja tunnen vellovani hapossa joka tekee minusta ytimiäni myöten ikävän. Kurtistun kokoon, olen ryppyinen, kyhmyinen ja katkera ihmishirviö. 

Se tekee olosta omituisen haavoittuvat. Olen ihan säröillä. Rintaa pakottaa. Olen kovin yksin! Mikä on vikana? Enkö tunne muita kohtaan vai eivätkö he minua? Enkö itse pysty luottamaan vai käännytänkö muut luotani?

Tulee niin kertakaikkisen säälittävä olo kun soittelee muiden perään, jotka jo juttelevat keskenään. Tuntuu siltä että haen ihmissuhteissa armopaloja. Heilutan häntääni alistuneena koipieni välissä ja miellytän kaikkia. Otan jokaisen tarjotun tähteen kiitollisena näiltä ylemmiltä olennoilta, joiden tasolle en koskaan pääse. Olen seuraa kun ketään muuta ei ole. Sitä vain. 

Hämmennyksekseni tämä kesä ei ihmissuhteiden osalta ole kuitenkaan jäänyt vain siihen. Olen myös kerryttänyt hämmentävää viehätysvoimaa, jolla olen saanut ilmeisesti ihailijan ja ystävän (slash jotain muuta olen hämmentynyt). Tämä on ajanut minut ihan ymmyrkäiseksi ja tunnen olevani ihan sekaisin. Pelkään jatkuvasti karkottavani ainokaisen ystäväni olemalla kiukkuinen ja itsesäälinen. Koska olen molempia, mutta päivä toisensa jälkeen ystävä kestää sen. Jokainen ilta päätetään runoon. Niitä on kertynyt jo yli 40. Ne ovat oikein kauniita. 

Kello on 02:33 ja minun on pakko nukkua. Katosta sataa hämähäkkejä, seinissä maiskutellaan, vilistään ja raaputellaan. Sade ropisee peltikatolle ja huoneen nurkat ovat pimeät. Olen alkanut pelkäämään yksinäisiä öitä. Kaipaan kovasti kosketusta ja fyysisen läheisyyden tuomaa turvaa. Kaipaan jonkun jakamaan yöt (ehkä vähän sängynkin) ja kuiskaamaan että kaikki on hyvin. 
Silti karmii kun mietin jotakuta lähelleni. 

Peityn utuun

Rarely do I think

and I can't recall a thing.

I'm lower than I thought

was possible 
MyrkkyApina - Without a Scent

Välillä tuntuu tosi irralliselta. Oikeastaan aika useinkin. En tiedä miten minun tilanteessani oleva ihminen saa itsensä niin irti ja säilyttää silti tunteen siitä, että on kahlittu. Olen useampaan kertaan tällä viikolla ahdistunut yksinäisyydestäni ja silti jonkun hivuttautuessa lähemmäs perääntynyt mielessäni yksin kuoleminen.

Viime aikoina on vaan hullusti ahdistanut kaikki. Elän ja hengitän (kansallis)romantiikkaa ja life-long-dream on aina ollut tietynlainen tosirakkaus, parisuhde ja yhteen kasvaminen. Nyt kavahdan kosketusta ja vähänkään värisevää sydäntä. Läheisyyden tarve (ja muutkin tarpeet) polttelevat mutta ajatus jostakusta lähelläni kammoksuttaa.

Olen turhautunut. Äärettömän turhautunut. Itseeni ja ristiriitoihini ja kyvyttömyyteeni selvittää niitä. En tiedä mihin suuntaan haluan mennä ja yhä houkuttelevampana näen erämökin ja 27 kissaa. Silti itken eristäytyneisyyttäni. Silti en kykene kontaktiin ihmisten kanssa.

Miksi pitää olla niin vaikea?

Löysin jännän runonraakileen

En tahdo antaa,

kylkiluideni murtua,

suuni kuivua,

pintojeni haavutua. 

Sinun syleilysi,

happivoro,

silpoo minut,

pitkäkynsi,

anna minun omistaa 
edes 
itseni. 

Fisuilla villi yöelämä

Sit for a while, why rush? 

the beauty is all around.

The red sky of the morning,

the different colours of the landscape,

the freshness of a breeze.

So st for a while and rest

with the spirit of the land

- John Renshaw

Eilen lähdin kävelylle ahdistuneena. Rintaa pakotti ja levottomuus poiki pakottavan tarpeen juosta. Parvekkeen avoin ovi houkutti tieteellisiin kokeiluihin. Miltä tuntuisi hypätä parvekkeelta? Ihan uteliaisuudesta, mitä kävisi, mihin sattuisi, miten pelko ja adrenaliini vaikuttaisivat? Miten psyykkeeseeni vaikuttaisi sellainen kokemus, miltä tuntuisi parantua? Miltä näyttäisi murtunut ja mustelmainen keho? Muuten olo oli kuin kuolevalla. Ilman mitään järkevää syytä tuntui siltä, että kaikki loppuisi tähän iltaan. Kävellessäni tunsin oloni raskaaksi ja surulliseksi - en halunnut kuolla nuorena. Syyttä olin varma, että hukkuisin. Pelotti. En halunnut kuolla, mutta tuntui siltä, että oli pakko. 

Askeleet suuntautuivat rautatien viereen. Kontekstin huomioon ottaen kuulostaa pelottavalta, mutta motiivina oli pelkkä uteliaisuus. Tiesin, että aseman luona rautatien viertä ja yli kulki polku ja halusin tietää, mistä se kulki. Kävelin peltojen keskellä pitkin traktorin jälkiä ja päädyin miltein umpeen kasvaneelle polulle. Juoksin sen, jalat lyijynraskaina, riipivä tarve vapautua kantapäitä poltellen. Luulin eksyväni, kävelin rautatielle, koira haukkui läheisellä pihalla ja minua pelotti, että hiipparointini huomattaisiin. Ahdistus kasvoi aggressiivisen haukunnan seuratessani minua rautatien alussoralla. Entä jos tulee juna, entä jos joku huomaa, entä jos joku tulee huutamaan, olen ihan idiootti, entä jos kaadun ja kivet raatelevat paljaat jalkani, entä jos, entä jos, entä jos. Ahdistus lietsoutui melkein paniikiksi, kunnes varmasti jonkin verran pöljäilyihini kyllästynyt kaveri heitti rauhoittelun ja suuntavaistoni päätti jälleen pelittää. 

Tunnistin maisemat. 

"Oot ihan ookoo sitten jo", sanoi kaveri. En ollut ok, mutta oikealla reitillä. 

Kotikontu ei houkuttanut, joten kuin itsestään askeleet suuntautuivat kohti järveä. Mielettömänä, lysyssä, päämäärättömänä vaelsin zombina kohti rantaa jolla aiemmin päivällä olimme porukalla ilolla pulikoineet. Olo oli ontto ja yksinäinen. Tunsin itseni irralliseksi ja etääksi kaikesta. Ankkuroimaton, ajelehtiva tai ehkä koukulla kiinni kaleerissa jossa en halua. Yhtä kaikki, olo oli kurja. 

Järvi oli tyyni ja sininen. Sen ympäri kulkeva Onnipolku oli valaistu ja hämärän tummentamaa ruohikkoa täplitti valopiirit. Veden pinta väreili kalojen loiskautellessa sen pintaa. Harmaa taivas ja sitä halkova suihkukoneen vana heijastuivat mustien puiden tavoin pinnasta. Linnut lauloivat, kalat molskivat ja maiskuttelivat ja sudenkorennot suristelivat siipiään. Ylhäällä parkkipaikalla oli mopoauto ja neljännesjärven päässä kaksi teinityttö olivat iltakävelyllä.

Kävelin laiturin päähän, riisuin kenkäni ja laskin jalkani lämpimään veteen. Yön rauha lievitti hallitsevaa ahdistustanikin ja huiluttelemani vesi tyynnytti. Enkä edes huomannut sitä siinä, vasta nyt jälkeenpäin pystyn hahmottamaan kuinka hyvä olo siinä tuli. 

Oli niin kaunis yö. Ja lämmin. Mikroshortseissa, eli käytännössä housuitta, oli miellyttävä olla. Yö oli täynnä ääniä. Kalat unohtivat hetken kuluttua olemassa oloni ja näyttivät millaiset bileet saavatkaan aikaan. Aika moovsit oli. (Järvessä oli myös jokin valtaisa mamelukkikala joka molskautti oikein kunnolla pariin otteeseen. Niin että vesi väreili vielä minuutteja sen palattua jo pinnan alle. Niin että harkitsin useampaan otteeseen voiko varpaita enää laskea veteen).

Jossakin vaiheessa en enää miettinyt pelkkiä varpaita (tai siis yleensä ottaen mietin kyllä muutakin kuin vain varpaita mutta siis niin). Mietin yöuinteja, skinny dippingiä ja aikaisempaa uintiretkeä. Mietin varhaista suunnitelmaani käydä lenkillä ja uimassa joka sitten kusi yleiseen pahaan oloon. Mietin pulahtaisinko veteen vaatteet päällä. Vai pelkissä alusvaatteissa. Vai ihan täysin vaatteitta. 

Ja ennen kuin huomasinkaan, viileä vesi sulki minut eevanasussa seuraansa ja muutamalla vedolla olin laiturin ulottumattomissa (ei sillä että se hirveästi olisi minua tavoitellutkaan). Rohkaistuin jopa niin, että uhkarohkeasti jätin vaatteeni valvomatta ja uin toiselle laiturille. Kalat eivät olleet moksiskaan, ne jatkoivat juhliaan ja hypähtipä yksi ihan vieressänikin. Kaksi sudenkorentoa lensi ristiin jalkojeni yllä, vesi nousi liikkeistäni pienille kummuille joista jokainen heijasti samaa horisonttia muodostaen mosaiikin heijastuksista, valoista, varjoista ja matasta. Se oli jotain jonka olisin toivonut voivani tallentaa. 

Olisin voinut jäädä veteen vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta vastentahtoisesti nousin laiturille kun ensimmäiset vilpoisuuden merkit olivat havaittavissa. 

Oli yli keskiyön, mutta niin lämmin ettei minun tarvinnut pukea hetkeen. Musiikin sijasta kuuntelin yötä. Vaihdoin muutamia viestejä kamuni kanssa. Katseeni seurasi jokaista molskahdusta ja vietin niin tunnin. Säikäytin kissan ja muutaman kalan (tahattomasti!!). Kun lämpö viimein päätti siirtyä viileyden tielt puin vaatteet ylleni. Tein vielä viimeisen kokeen - voiko laiturit kävellä päästä päähän niitä kolisuttamatta. 

Ei voi. 

Taivaalla loisti yksi tähti. Sininen vivahti violettiin. 

Kun lähdin kotimatkalle, avasin taas spotifyn ja tanssahtelin muutaman askeleen. Hautausmaan kohdalla levottomuus palasi ja jäseniäkin kylmi. Lähdin juoksemaan. Ensin heppoista hölkkää, sitten lujempaa. Juoksin niin lujaa kuin pystyin kunnes taas hiljensin hölkkään. Mutta sillä tasaisella ravilla juoksin kotiin asti, yhtäsoittoisesti pidempään kuin vuosiin tai ainakaan kuukausiin. 

Ja oloni oli höyhenen kevyt. Jalkoihini ei koskenut, henkeen ei ottanut, mieli ei ollut väsynyt. Olin virkeä ja onnellinen. Iloisen huoleton. Oloni oli yhtä tyyni kuin juuri taakseni jättämän järven pinta. Vaikka pinnan alla toki väreili, oloni oli hyvä. 

Ihminen on syntynyt

Summer came with restlessness and curiosity
summer came with longing for the things we could not be

Take me to the forest, take me to the trees

Take me anywhere as long as you take me

Take me to the ocean, take me to the sea

Take me to the Breathe and BE
Pain of Salvation - Imago

Kaikkialla tuoksuu kesä. Se on raikas tuoksu, sateenjälkeinen freessiys (anglismit kunniaan), siitepöly ja hajullaan öttiäisiä houkuttelevat kukinnot. Lämpenevä järvivesi ja tuore ruoho. 

Kesän tuoksu ei jää ulko-oven taakse, vaan seuraa tyhjille käytäville. Valo ja lämpö ehkä piristävät, mutta kesän tuoksu pimeydessä silloin kun kuuluisi olla ilta, ei. 

Tavallaan olo on vapautunut. Rento ja puhdas. Tavallaan taas mieleen tulvii lukuisia tilanteita jota tuoksu osaltaan on sävyttänyt. Punakirjava taivas, aurinko joka ei laske häilymässä horisontissa. Vesi joka heijastaa sitä reunustavat kuuset, pellot ja säkenöivän taivaan. Yön täyttävät äänet, villiintynet linnut, yöeläjät, ötökät. Viileys joka piristää laiskan lämmön jälkeen. Pakahduttava rakkaus, hiekkakivinen tie paljaiden jalkapohjien alla, kikatusta, juoksua. Suudelma kun minut saavutetaan. Lämpö joka ei ole edes lähellä iltapäivien tukahduttavaa, painostavaa kuumuutta, vaan joka ilmenee elävöittävänä väreilynä. Vedestä kuuluu molskahdus, koivut riippuvat päidemme yllä. 

Kamalan romanttisia hetkiä maalailen, mutta kamalan romanttista se olikin. Vaikkei muistot enää satuta, tietynlainen apeus jää. Onni siitä että sellaista on saanut kokea, kyllä. Tunteiden jälkilämmöt, kyllä. (Jälkilämpö on viikon sana kyllä, ylikäytän sitä). 

Mutta se kaipuu samoihin fiiliksiin. Ei saman henkilön kanssa, ei enää. Se on ollutta ja mennyttä. Mutta se pakahduttava rakkaus. Välittäminen, turvallisuus, luotto. Hellyys ja himo. 

Kesän tuoksu saa minut kaipaamaan sitä kaikkea melkein kestämättömän paljon. 

Ikinä ei tiedä mitä edessä on, mutta vahvana epäilyksenä, melkein varmana tietona voin olettaa ettei mitään sellaista ole edessä. Monia hienoja, jopa hienompia ja uusia juttuja on kyllä varmasti. Sosiaalisia tilanteita, ystäviä ympäri Suomen, positiivissävytteistä kaipuuta ja ikävää. Toivottavasti yhteisiä kesämuistojakin ihan hurjasti. 

Mutta tällä hetkellä haluan rakkautta ja hellyyttä. Kesän tuoksu seuraa kaikkialle ja muistuttaa siitä, millaista se oli. Höh. 

Kaikki alkaa olemisesta. BE on yksi lempilevyistäni, konseptialbumi vailla vertaa. Rock-ooppera, kaiken alusta. BEstä alkaa myös tämä blogi. Kirjoittajanaan ihminen. Ihminen vain.