Mikä pitää kädestä kiinni
ellei pelko?
Lämpimät henkäykset kaulakuopassa tuntuvat aidoilta. Hiljainen nauru on matala ja pehmeä. Kerrotun jutun jälkeen kiinnitän ensimmäistä kertaa huomiota, miten äärettömän miellyttävä puheääni hänellä onkaan. Nyt en saa sitä enää mielestäni. Mietin miksi rakastuminen on niin imelää ja tarvitsisiko sitä vähän hillitä.
On käsittämätöntä miten sekaisin voi olla siitä, että kaikki selviää. Pikkuhiljaa olen ruvennut luopumaan epäilyksistä todellisuuden kerrankin vastatessa enemmän toiveitani. Tässä projektissa minua ovat auttaneet myös viisaat sanat, joihin vakaasti uskon (melkein) vaikkeivat ne ehkä faktaperäisimpiä olekaan: olen vasta matkalla sinne, misä minun kuuluu olla. Jos jokin on tarkoitettu se tapahtuu. Loput mahdollistavat uudet alut. Viime syksyn kamaluudet johtivat minut tähän, missä olen nyt.
Tärisen kuitenkin, sisäisistä ristiriidoista, iholla resonoivista kosketuksien kaiuista ja ikävästä. Vasta eilen sanoin hetkelliset hyvästit ja jo nyt kaikki painaa ja kalvaa. Ikävä on kuitenkin katkeruudessaan suloista. Suudelmat ehkä kirvelevät haavaisilla huulilla, mutta maistuvat makeilta.
Kaikkein vahvimpana järkyttää ja värisyttää se, että elämässäni on jälleen niin monta kiintopistettä. Asioita, jotka pakottavat elämään. Kaikenlaisen horrostamisen jälkeen tuntuu tuskaisalta avata silmänsä ja nousta ylös. Laittaa itsensä taas liikkeelle. Olen halunnut tehdä niin pitkän aikaa, mutta nyt tunnen pakkoa. En voi paeta loputtomiin, vaikka yritänkin. Kun kohtasin tämän, on kohdattava kaikki muutkin. Nyt en voi enää kadota.
Mietin jatkuvasti kaikkea kaunista, sanoja, hetkiä, ääntä, kasvoja, käsiä, pitkiä ripsiä ja villejä hiuksia. Samalla elän täysin irrallisesti ja itsenäisesti omaa elämääni, johon hän niin kaukaa niin vähän kuuluu. Hassua miten tämä ei ollenkaan hallitse, tämä tunne. Se vain on ja antaa olla. Tekee odottavista viikoista pitkiä, mutta haaveellisista hetkistä lyhyen tuntuisia. Hymyilyttää kauppamatkalla tai häiritsee keskeneräisen kirjoituksen ääressä. Saa kaipaamaan niin kovaa, että hengitystä salpaa. Ja silti arki on samanlaista kuin aina. Paitsi että vähän enemmän.
Vähän kyllä kuumottelee silti. Kuluneet päivät ovat varmistaneet monta asiaa, mutta pelkään silti kipua koittavaksi. Huolehdin, mitä tästä tulee (vaikka en voi tietää) enkä vieläkään ymmärrä miksi (vaikka pitäisi). Miksi minä? Mitä minä hänelle annan? Minä muka.
Vaikka oikeastaan valehtelisin, jos väittäisin ettei tämä tunnu aidolta ja oikealta. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, että sitä tulee säännöllisin väliajoin päiviteltyä.
"Sä oot vaan se sama tyttö joka jutteli seksuaalivähemmistöistä orituvalla, vaikka et ees muista että olin siellä!"
"Ja sä oot vaan se sama poika joka istui hiljaa nurkassa ja johon ei saanut mitään kontaktia!"
Ja niin me ihmetellään, istuen sylikkäin hihittäen taide-elitismiparisuhteellemme ja mielikuville hassuista taidehippiluolista.
En olisi koskaan, en ikimaailmassa, en missään todellisuudessa uskonut, että kokisin tällaisia asioita häntä kohtaan ja hänen kanssaan. Että siitä kylmästä kreikkalaisesta patsaasta tulisi minulle paidaton menninkäinen, niin lämmin että pelko ja ahdistus sulavat pois hänen otteessaan. Että olemme tässä, koska hän halusi minut. Tiedostan toki, että kaiken on loputtava aikanaan. Mutta sen odottelemisen sijasta ajattelin ottaa tästä hetkesä kaiken irti kun voin. Olla ällöttävän imelän rakastunut ja miettiä kipua kun sen aika koittaa.
Olenkohan viisastunut?
On käsittämätöntä miten sekaisin voi olla siitä, että kaikki selviää. Pikkuhiljaa olen ruvennut luopumaan epäilyksistä todellisuuden kerrankin vastatessa enemmän toiveitani. Tässä projektissa minua ovat auttaneet myös viisaat sanat, joihin vakaasti uskon (melkein) vaikkeivat ne ehkä faktaperäisimpiä olekaan: olen vasta matkalla sinne, misä minun kuuluu olla. Jos jokin on tarkoitettu se tapahtuu. Loput mahdollistavat uudet alut. Viime syksyn kamaluudet johtivat minut tähän, missä olen nyt.
Tärisen kuitenkin, sisäisistä ristiriidoista, iholla resonoivista kosketuksien kaiuista ja ikävästä. Vasta eilen sanoin hetkelliset hyvästit ja jo nyt kaikki painaa ja kalvaa. Ikävä on kuitenkin katkeruudessaan suloista. Suudelmat ehkä kirvelevät haavaisilla huulilla, mutta maistuvat makeilta.
Kaikkein vahvimpana järkyttää ja värisyttää se, että elämässäni on jälleen niin monta kiintopistettä. Asioita, jotka pakottavat elämään. Kaikenlaisen horrostamisen jälkeen tuntuu tuskaisalta avata silmänsä ja nousta ylös. Laittaa itsensä taas liikkeelle. Olen halunnut tehdä niin pitkän aikaa, mutta nyt tunnen pakkoa. En voi paeta loputtomiin, vaikka yritänkin. Kun kohtasin tämän, on kohdattava kaikki muutkin. Nyt en voi enää kadota.
Mietin jatkuvasti kaikkea kaunista, sanoja, hetkiä, ääntä, kasvoja, käsiä, pitkiä ripsiä ja villejä hiuksia. Samalla elän täysin irrallisesti ja itsenäisesti omaa elämääni, johon hän niin kaukaa niin vähän kuuluu. Hassua miten tämä ei ollenkaan hallitse, tämä tunne. Se vain on ja antaa olla. Tekee odottavista viikoista pitkiä, mutta haaveellisista hetkistä lyhyen tuntuisia. Hymyilyttää kauppamatkalla tai häiritsee keskeneräisen kirjoituksen ääressä. Saa kaipaamaan niin kovaa, että hengitystä salpaa. Ja silti arki on samanlaista kuin aina. Paitsi että vähän enemmän.
Vähän kyllä kuumottelee silti. Kuluneet päivät ovat varmistaneet monta asiaa, mutta pelkään silti kipua koittavaksi. Huolehdin, mitä tästä tulee (vaikka en voi tietää) enkä vieläkään ymmärrä miksi (vaikka pitäisi). Miksi minä? Mitä minä hänelle annan? Minä muka.
Vaikka oikeastaan valehtelisin, jos väittäisin ettei tämä tunnu aidolta ja oikealta. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, että sitä tulee säännöllisin väliajoin päiviteltyä.
"Sä oot vaan se sama tyttö joka jutteli seksuaalivähemmistöistä orituvalla, vaikka et ees muista että olin siellä!"
"Ja sä oot vaan se sama poika joka istui hiljaa nurkassa ja johon ei saanut mitään kontaktia!"
Ja niin me ihmetellään, istuen sylikkäin hihittäen taide-elitismiparisuhteellemme ja mielikuville hassuista taidehippiluolista.
En olisi koskaan, en ikimaailmassa, en missään todellisuudessa uskonut, että kokisin tällaisia asioita häntä kohtaan ja hänen kanssaan. Että siitä kylmästä kreikkalaisesta patsaasta tulisi minulle paidaton menninkäinen, niin lämmin että pelko ja ahdistus sulavat pois hänen otteessaan. Että olemme tässä, koska hän halusi minut. Tiedostan toki, että kaiken on loputtava aikanaan. Mutta sen odottelemisen sijasta ajattelin ottaa tästä hetkesä kaiken irti kun voin. Olla ällöttävän imelän rakastunut ja miettiä kipua kun sen aika koittaa.
Olenkohan viisastunut?
Sinä pidät kädestä kiinni
ja unohdan pelätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti