Epäilykset viitoittavat polkua kotiin

My limbs are shaking
I can't move along

Don't run away 

I need my dose

MyrkkyApina - Don't run away

Elämässä on, luonnollisesti ,tehtävä päätöksiä toisensa jälkeen. Tietynlainen epäröinti ja jälkiviisaus ovat molemmat normaaleja ja tavanomaisia tapoja reagoida päätöksentekoon. 

Minä olen ihminen, jolla on aina liian monta rautaa tulessa ja joka tietyissä tilanteissa muuttuu määrätietoiseksi organisoijaksi, jopa pomottajaksi, mutta siitä huolimatta en kestä jos langat ovatkin minun käsissäni. välttelen päätöksiä viimeiseen asti, niitä tehdessäni soudan ja huopaan ja jälkeenpäin kadun katkerasti. Tunnen halua perääntyä, vaikka toisaalta haluan olla vastuideni arvoinen ja ennen kaikkea seisoa päätösteni takana.

Selviän yleensä melko kunniallisesti. Mutta koko prosessi on äärettömän stressaava. Olen toivoton ylianalysoija, mikä uhkää viedä ilon niistäkin hetkistä, joiden tulisi tuottaa eniten onnea. 

Torstaina minä palasin kotiin. Huone oli vieras, vaikka siellä oli tullut vietettyä hetki jos toinenkin. Vaati sisäistämistä, vaikkakin yllättävän vähän, etten nyt ollut jonkun toisen tilassa vaan tästä tulisi omani. Siirsin kaksi sänkyä yhteen ja lakanoitin ne alastoman kissan taistellessa työtäni vastaan. Näin kauan kaivattuja ystäviäni, nauroin vapautuneesti ja sain elämänvoimaa niin ihmisistä kuin pelkästä ympäristöstäkin. Tunsin itseni vieraaksi, mutta olen vieras kaikkialla. Palanen irrallaan. Mutta toinen kotini on enemmän samaa kuvaa, kuin yksikään aiemmin. 

Yöllä juoksin rannalle ja ensimmäistä kertaa ikinä, kala nappasi kiinni pikkuvarpaastani. Loikkasin ylös vedestä nopeammin kuin mistään koskaan, mutta palasin nopeasti takaisin veteen. Vain tullakseni purruksi uudestaan. Vaihdoin vaatteita katulamppujen alla ja näytin kahdelle herttaiselle yöuimarimammalle valoa, jotta toinen heistä löytäisi unohtuneet silmälasinsa. Unohdin hetkeksi, että elämä on monimutkaista. Lähiön valosaasteista huolimatta taivaalla näkyi tähtiä.

Mietin paljon irrallisuuttani ja suhdettani ihmisiin. En ole ollenkaan varma, mitä olen tekemässä. Tällä hetkellä minä ainoastaan välitän, niin paljon että sielu turpoaa (onpa viehättävä ilmaus..) ja toimin sen tunteen asettamissa rajoissa. Järki ja ylianalysointi lyövät kuitenkin kerta toisensa jälkeen, vaikka käännän poskeani. Olen toivottoman estynyt ja ujo, eikä välimatka helpota tilannetta. Mietin, saako olla näin. Saako pelottaa, saako kainostella. Saako päivässä vaihtaa vain muutaman viestin? Riittäkö se? Saako se riittää?

Olen tällä hetkellä melko tyytyväinen, mutta peloissani. Järjellä ajateltuna, mikään ei voi toimia näin ja tunnen olevani velvoitettu seuraamaan järkeäni. Mutta tunnepuolella?

Ilman pelkoja, olisi helppo olo. Minä välitän ja on mukava pitkästä aikaa todella tuntea jotain ja saada vilpitöntä vastakaikua. Tunnen kaipuuta ja sekin on katkeransuloista. 

Kirjoitin tähän dialogin itseni kanssa. Pyyhin sen pois, kun pelotti. Tämäkin. Ei kai ihmisen kuulu väitellä eri osiensa kanssa? Vai voiko niin tehdä? 

Yhtä kaikki, dialogin ideana oli se, että voisin nauttia hetkestä. Ihmissuhteissa ei tarvitse suorittaa ja niissä voi tehdä virheitä. Ihmissuhteet saavat olla virheitä. Nyt voin ottaa sen minkä saan, antaa sen, mikä otetaan vastaan ja olla miettimättä sitä sen enempää. 

Tämän tekstin ideana taas kokonaisuudessaan oli se, että epäröintiin liittyvistä taipumuksistani huolimatta olen tehnyt hyviäkin päätöksiä. Joita olen epäillyt, joita olen katunut, joista olen toivonut voivani perääntyä ja joiden ansiosta olen kerännyt unohtumattomia, elinikäisiä ja taianomaisia hetkiä ja ihmisiä elämääni. 

Vaikka minua epäilyttää, minua saa epäilyttää. Epäilykset eivät tee välittämisestäni vähempää tai päätöksestäni huonompaa. Ne eivät ole tämän suhteen tuomioksi. 

Punaine lanka katosi kauan sitten. Julkaisen silti. #yolo