Havahdun siihen etten enää osaakaan

Tasaisen synkeä vesi,

laakea järvi

valheet valkealla laattalattialla

sotkuiset sormenjäljet ikkunalasilla

höyrykuva ja hengitys

valosaaste saattelee kuolleet tähdet

saippuakuplassa peilikuva

hymy ja se hengitys 

laskee ilmaan muillekin

ehkä on hyvä olla sittenkin

kuinka lipuukaan ohi kaikki

mutta palaan sinuun

kuitenkin

Tappelin hetken itseni kanssa. Laitetaanko oma runonraakile vain E.E. Cummingsia. Mutta E.E. Cummings ei ole elämässä uutta - jakaisin vain samoja runoja kuin ne kaikki toisetkin. Koska olen itse aina jälkijunassa ja tunnen niiden koskettavan vasta nyt. 

Mutta runous vain ei ole tekstilajini ja sen jakaminen tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin minkään muun. Kirjoitukseni on muutenkin sellaista, että se ottaa. Olen sen suhteen niin kouliintumaton, etten osaa enkä usein edes halua hallita sitä, vaikka taituriksi kehittyminen niin vaatisikin. Minun ja luomisen laiskanraukea suhde on kuitenkin intohimoinen ja inspiroiva, joten en ole tuntenut tarvetta sen muuttamiseen. Olkoot. 

Hetki sitten havahduin siihen, että olen viettänyt melkein koko päivän sängyssä. Laittamatta edes valoja pimeän laskeutuessa. Olen toki ehtinyt tehdä paljon rappeuttavia asioita päivän aikana, syödä pelkästään mustikkapiirakkaa ja luopunut lapsellisesti lihaskuntoharjoittelusta koska juoksisin mielummin (unohdin kengät toiseen kotiin). Annoin myös perheillan lipua ohi, samoin lukemisen. Oikeastaan kaiken tärkeän. Istuin vain valotta koneen ääressä ja päivitin sivuja toivoen, että ne toisivat edes jotain stimuloivaa. Hyvin harvoin ne toivat. 

Kun havahduin, että olin pimeässä ja todella tuhlannut koko päiväni tähän, olin järkyttynyt ja pettynyt. Toisaalta myös peloissani, koska tiedostin toimintani taustat ja syyt. Nyt kaikki tuntuu kauhistuttavalta, ulkona on ainoastaan pimeää ja siteet ulos itsestäni heikkoja. Käperryn itseni ympärille, käperryn pimeään ja nykyään teen niin tuntikausia tajuamatta, mitä olen tekemässä. Tästä ei tule kauniita sanoja tai utuisia tilannekuvauksia. Haluaisin itkeä, mutten osaa enää sitäkään. 

Mikä minusta on tullut? Olen ihan todella hukassa. 

On myös mahdollista että pian olen rikki. Havahduttuani siihen, että olen antanut itseni tuudittautua tyhjyyteen ahdistuen kaikenlaisista elon merkeistä, minä ensimmäisenä laitoin viestinä fiiliksiäni sille, joka ainakin hetki sitten oli mielellään onnettoman rakkauteni kohteena. (Vaikka siis, hänhän se aloitteen teki, minä menin mukana mutta jälleen kierrän tämänkin alakuloisuuteni ympärille). Ja vaikka pelkoni saattavat olla (ja oikeastaan aika todennäköisesti ovat) aiheettomia, pelkään että vastaus on enemmänkin "niin no oikeastaan-" luokkaa, kuin "pls, älä ole hassu". Lisäksi tuntuu niin toivottoman surulliselta olla näin ikävä kumppani. Tarvitsen jatkuvia vakuutteluja siitä, että olen yhä tärkeä ja silti epäröin joka hetki, olen juoksemassa karkuun muka "suojellakseni häntä" (suojelen itseäni, enkä ketään muuta vaikka muut ovatkin alati mielessäni). Olemassaoloani ylipäätään jarruttelee halua olla olematta. Se on tavattoman kuluttavaa paitsi minulle, myös niille jotka ovat minua lähellä. 

Siksi päästän harvoja lähelleni. En vilpittömästi varjellakseni heitä, koska enhän kaipaa mitään enemmän kuin ihmistä joka pyörremyrskystä huolimatta pitää kädestäni kiinni, vaan koska pelkään että tämä saa heidät irrottamaan otteensa. Olisi niin paljon parempi kaikille (=minulle) että olisin yksin. (Olen ällöttävä martyyri, tiedän sen).

Havahduin siihen, etten enää osaakaan nousta ja tuntea ja elää. Että havahtuminen on yhä vaikeampaa.