onko tämä kaikki harhaa?
Löysin toisen ihmisen sytyttimen sängystäni. Hiukset ovat niin takussa, että itkettää. Vaaka väittää kiloja tippuneen, mutta vilkaisu paljaaseen masuun kertoo muuta. Mahassa on myös hento jälki siihen kuulakärkikynällä piirretystä sydämestä. Takana on hullu viikko, kuten viimeksi kuumottelinkin. Ryvettyneen olon sijasta onkin oudon rentoa. Muttei ihmekään, kun ajattelee.
Olen ottanut myrskyä vastaan kaupungin korkeimmalla kohdalla. Vieressä arvoituksellinen torni tuulenpuuskissa natisevine antenneineen, vahvat käsivarret vyötärön ympärillä. Tuuli melkein puski meidät kumoon ja sade oli pitkistä hellehetkistä huolimatta kylmä. Nautin kastuvista hiuksista ja märistä läikistä ohuella puserolla. Piilotin peikkopojan taakseni suojaan kylmältä, vaikka tilanteen nurinkurisuus herättikin vastalauseita. Alla avautui viehättävän irrallinen saarikaupunki ja kallioita piiritti metsämansikat. Taivas oli pahaneteisen harmaa, jossain välähteli ja jyrisi. Nautin.
Olen todistanut hipsternutturaa rastoissa, tehnyt koskenlaskijaspagettia, kuunnellut kitaransoittoa ja siitä pätemistä. Kulkenut viidessä vieraassa autossa yhteensä 186 kilometriä. Kuullut hurjia tarinoita ja epäkorrekteja (mutta hulvattomia) vitsejä. Vaihtanut vaatteet mäkkärin vessassa ja saanut paljon kehuja. Ja sydämen mahaani. Minua on tapitettu ja tiirailtu ja suudeltu.
Asiat ovat eksyneet paikoilleen ja moni asia tuntuu oikeammalta, kuin olisin ikinä uskonutkaan. On varmaan jonkin verran vyyhtejä selviteltävänä, mutta tällä hetkellä päällimmäisenä on tyyneys. Tai oikeastaan, olen jonkin verran häkeltynyt. Häkeltynyt siitä mitä olen kokenut, nähnyt, tehnyt, uskaltanut. Häkeltynyt siitä, mitä on alkanut. Jonkin verran jännittynyt mutten tarpeeksi, että se pääsisi auringossa paahtuneen ihoni alle. Katse kattoon ei ole apaattinen, vaan silmät ovat suljetut ja huulilla hymy. En yhtään tiedä mitä tästä tulee, ylhäältä tulee väistämättä jossain vaiheessa alas, mutta tällä hetkellä en voi kuin nauttia. Jokainen hengenveto tuntuu ihmeelliseltä ja todellisuus omituiselta.
Miten voinkaan rauhoittua näin. Olotila on pehmeän utuinen, vaikka moni asia pelottaakin.
Eilen siis alkoi jotain hurjaa. Minä ja toinen ihminen päätimme, että meillä on jotain, jota haluamme vaalia. Tuntuu hurjalta, että tein sen päätöksen, vakka toinen ihminen onkin niin erilainen olento. Vaikken tiedä, miten toinen toimii ja miten me toimimme yhteen, sitten loppupeleissä. Tällä hetkellä se on ihanaa, tällä hetkellä se sujuu hyvin. Vaikka tiedän, että tämä on kasvamisen ja oppimisen paikka.
Ja olen edelleen tässä pehmeässä udussa. Ehkä on aika uskaltaa.
Ehkä on aika kasvaa.
Onko tämä totta ollenkaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti