Verenhimoiset hirviöt kannoillani.
Liian pitkä matka perille.
Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta.
Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta.
Pariisin kevät - Häikäisee
Pariisin kevään Häikäisee-biisi (josta kyseinen säkeistökin on peräisen) saattanee olla tämänhetkinen lempikappale. Tiedättekö, sellainen häilyväinen joka perustuu täysin hetkelle ja fiilikselle, ja päätyminen Oikeiden Suosikkien joukkoon on hyvin epätodennäköistä.
Pariisin kevät on ollut aina melkein jopa inhokki, mutta Häikäisee:n iskettyä iski myös Astronautti-levy ja satunnaiset muut, radiossakin renkutetut kappaleet. Olen aika useinkin joutunut musiikin suhteen pyörtämään sanani. Ja se on hyvä. Itse kullekin tekee välillä gutaa ymmärtää ettei ehdottomuudesta loppupeleissä ole hirveästi hyötyä.
On sellainen olo että minä olen yllä vakaa, mutta maa jalkojen alla ei. Tai en tiedä, kaiki langat ovat sekaisin ja elämä yhtä sotkua ja minä ehkä eniten, mutta annettakoon minun ulkoistaa ongelma.
Ulkona sataa ja kaikki on harmaata. Taivas, sitä vasten piirtyvät siluetit, mutainen maa ja märkänä kiiltelevä katto. Istin pimeässä peittojeni alla, sormet krampaten koska en vieläkään osaa kmensormijärjestelmää ja mietin mikä minussa on vikana.
Miksen pysty muodostamaan kestäviä ihmissuhteita? Miksen osaa olla ihmisten kanssa. Kesä on erakoitumisen ja yksinäisyyden aikaa, kun joutuu pitämään yllä väkinäistä roolia kotona ja itkeä iltaisin sitä, kun epätoivoisiin viesteihinsä saa nihkeitä vastauksia.
Joka kevät ennen kesäloman alkua minä luulen, että minulla on ystäviä. Takana on vuosi kauniita sanoja, yhdessä koettuja hauskoja ja hartaita hetkiä, haleja, suudelmia ja nauruja.
Kirjoitetaan kirjeitä! Ne sanoo. Soitellaan! Ne sanoo. Nähään sitten! Ne sanoo.
En tietenkään oleta että kellään on velvollisuus pitää minusta ja olla kanssani yhteyksissä. Mutta miksi se on toistuva kaava että ihmiset sanovat olevansa läsnä, mutta loppupeleissä eivät ole? Miksi kaveripiirissä muut soitetaan kesän aikana kolmeen kertan läpi, paitsi minut?
On katkera ja kateellinen olo siitä, että muut nauttivat toisistaan kun minä yrityksistäni huolimatta olen yksin. Ja yritän niin kovasti olla antautumatta sellaisille tunteille, ne ovat myrkky jota en elämääni halua. Mutta silti tällaiset turmeltuneet sanat kirjoittavat itsensä ylös ja tunnen vellovani hapossa joka tekee minusta ytimiäni myöten ikävän. Kurtistun kokoon, olen ryppyinen, kyhmyinen ja katkera ihmishirviö.
Se tekee olosta omituisen haavoittuvat. Olen ihan säröillä. Rintaa pakottaa. Olen kovin yksin! Mikä on vikana? Enkö tunne muita kohtaan vai eivätkö he minua? Enkö itse pysty luottamaan vai käännytänkö muut luotani?
Tulee niin kertakaikkisen säälittävä olo kun soittelee muiden perään, jotka jo juttelevat keskenään. Tuntuu siltä että haen ihmissuhteissa armopaloja. Heilutan häntääni alistuneena koipieni välissä ja miellytän kaikkia. Otan jokaisen tarjotun tähteen kiitollisena näiltä ylemmiltä olennoilta, joiden tasolle en koskaan pääse. Olen seuraa kun ketään muuta ei ole. Sitä vain.
Hämmennyksekseni tämä kesä ei ihmissuhteiden osalta ole kuitenkaan jäänyt vain siihen. Olen myös kerryttänyt hämmentävää viehätysvoimaa, jolla olen saanut ilmeisesti ihailijan ja ystävän (slash jotain muuta olen hämmentynyt). Tämä on ajanut minut ihan ymmyrkäiseksi ja tunnen olevani ihan sekaisin. Pelkään jatkuvasti karkottavani ainokaisen ystäväni olemalla kiukkuinen ja itsesäälinen. Koska olen molempia, mutta päivä toisensa jälkeen ystävä kestää sen. Jokainen ilta päätetään runoon. Niitä on kertynyt jo yli 40. Ne ovat oikein kauniita.
Kello on 02:33 ja minun on pakko nukkua. Katosta sataa hämähäkkejä, seinissä maiskutellaan, vilistään ja raaputellaan. Sade ropisee peltikatolle ja huoneen nurkat ovat pimeät. Olen alkanut pelkäämään yksinäisiä öitä. Kaipaan kovasti kosketusta ja fyysisen läheisyyden tuomaa turvaa. Kaipaan jonkun jakamaan yöt (ehkä vähän sängynkin) ja kuiskaamaan että kaikki on hyvin.
Silti karmii kun mietin jotakuta lähelleni.
Pariisin kevät on ollut aina melkein jopa inhokki, mutta Häikäisee:n iskettyä iski myös Astronautti-levy ja satunnaiset muut, radiossakin renkutetut kappaleet. Olen aika useinkin joutunut musiikin suhteen pyörtämään sanani. Ja se on hyvä. Itse kullekin tekee välillä gutaa ymmärtää ettei ehdottomuudesta loppupeleissä ole hirveästi hyötyä.
On sellainen olo että minä olen yllä vakaa, mutta maa jalkojen alla ei. Tai en tiedä, kaiki langat ovat sekaisin ja elämä yhtä sotkua ja minä ehkä eniten, mutta annettakoon minun ulkoistaa ongelma.
Ulkona sataa ja kaikki on harmaata. Taivas, sitä vasten piirtyvät siluetit, mutainen maa ja märkänä kiiltelevä katto. Istin pimeässä peittojeni alla, sormet krampaten koska en vieläkään osaa kmensormijärjestelmää ja mietin mikä minussa on vikana.
Miksen pysty muodostamaan kestäviä ihmissuhteita? Miksen osaa olla ihmisten kanssa. Kesä on erakoitumisen ja yksinäisyyden aikaa, kun joutuu pitämään yllä väkinäistä roolia kotona ja itkeä iltaisin sitä, kun epätoivoisiin viesteihinsä saa nihkeitä vastauksia.
Joka kevät ennen kesäloman alkua minä luulen, että minulla on ystäviä. Takana on vuosi kauniita sanoja, yhdessä koettuja hauskoja ja hartaita hetkiä, haleja, suudelmia ja nauruja.
Kirjoitetaan kirjeitä! Ne sanoo. Soitellaan! Ne sanoo. Nähään sitten! Ne sanoo.
En tietenkään oleta että kellään on velvollisuus pitää minusta ja olla kanssani yhteyksissä. Mutta miksi se on toistuva kaava että ihmiset sanovat olevansa läsnä, mutta loppupeleissä eivät ole? Miksi kaveripiirissä muut soitetaan kesän aikana kolmeen kertan läpi, paitsi minut?
On katkera ja kateellinen olo siitä, että muut nauttivat toisistaan kun minä yrityksistäni huolimatta olen yksin. Ja yritän niin kovasti olla antautumatta sellaisille tunteille, ne ovat myrkky jota en elämääni halua. Mutta silti tällaiset turmeltuneet sanat kirjoittavat itsensä ylös ja tunnen vellovani hapossa joka tekee minusta ytimiäni myöten ikävän. Kurtistun kokoon, olen ryppyinen, kyhmyinen ja katkera ihmishirviö.
Se tekee olosta omituisen haavoittuvat. Olen ihan säröillä. Rintaa pakottaa. Olen kovin yksin! Mikä on vikana? Enkö tunne muita kohtaan vai eivätkö he minua? Enkö itse pysty luottamaan vai käännytänkö muut luotani?
Tulee niin kertakaikkisen säälittävä olo kun soittelee muiden perään, jotka jo juttelevat keskenään. Tuntuu siltä että haen ihmissuhteissa armopaloja. Heilutan häntääni alistuneena koipieni välissä ja miellytän kaikkia. Otan jokaisen tarjotun tähteen kiitollisena näiltä ylemmiltä olennoilta, joiden tasolle en koskaan pääse. Olen seuraa kun ketään muuta ei ole. Sitä vain.
Hämmennyksekseni tämä kesä ei ihmissuhteiden osalta ole kuitenkaan jäänyt vain siihen. Olen myös kerryttänyt hämmentävää viehätysvoimaa, jolla olen saanut ilmeisesti ihailijan ja ystävän (slash jotain muuta olen hämmentynyt). Tämä on ajanut minut ihan ymmyrkäiseksi ja tunnen olevani ihan sekaisin. Pelkään jatkuvasti karkottavani ainokaisen ystäväni olemalla kiukkuinen ja itsesäälinen. Koska olen molempia, mutta päivä toisensa jälkeen ystävä kestää sen. Jokainen ilta päätetään runoon. Niitä on kertynyt jo yli 40. Ne ovat oikein kauniita.
Kello on 02:33 ja minun on pakko nukkua. Katosta sataa hämähäkkejä, seinissä maiskutellaan, vilistään ja raaputellaan. Sade ropisee peltikatolle ja huoneen nurkat ovat pimeät. Olen alkanut pelkäämään yksinäisiä öitä. Kaipaan kovasti kosketusta ja fyysisen läheisyyden tuomaa turvaa. Kaipaan jonkun jakamaan yöt (ehkä vähän sängynkin) ja kuiskaamaan että kaikki on hyvin.
Silti karmii kun mietin jotakuta lähelleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti