Sormet kurottavat omillaan,
en oleta tuntevani mitään
tunnen kaiken.
Tuuli tuo pehmeitä tuoksuja ilmasta
tuoksuu nokkoset,
haisee tupakka,
kaksi mitä muistan varoa.
Olen tyhjä ja täynnä samalla kertaa
(vetskari kiinni, hevoset karkaa!)
olet puhki, ne pakenee, pidä yhtä, paikataan!
En oleta muistavani mitään
mutta kysyn
miten olla kokonainen?
Ja silti tunnen,
tunnen kaiken.
Ajatuksenvirtaruno. Kuuluu iltarunoihin. Niiden lukema on jo lähempänä kuuttakymmentä. Aika hurjaa.
Tämäkin on ajatuksenvirtapostaus. Aika katkonaisia lauseita. On aika myöhä. Nyt ryhdistäydyn.
Kirjoitukseni kiertävät kehää, mutta niin kiertävät fiilikseni ja ajtuksenikin. Tämä soutaminen ja huopaaminen on hullun hommaa, mutta tässä ollaan taas toiveikkaana. Olen tunnemyrskyhelvetissä, vaikka emotionaalisesti tämän kesän piti olla utuisella järvellä kelluskelua.
(Tästä tuli mieleen varsin huikea hetki kesän ensimetreiltä, kun olin ystävieni kiertuetta seuratessani päätynyt koulutoverin mökille, joka oli aamuyöllä kertakaikkisen taianomainen paikka. Mökki oli vanhan renkiriihen mallinen ja alas vietti mäntykangas pirunpeltoon. Rannalla oli pieni laituri ja sen päästä aukeni tyyni järvi, jonka ääriviivat valkoinen sumu häivytti niin, että oli mahdotonta erottaa horisonttia, vettä, taivasta, maata. Se oli melkeinpä taivaallista. Minkä toinen koulutoveri sitten huomasikin ja kiertuepäiväkirjasta löytyy hupaisa video taivaaseen päässeestä basistista!)
Tämä on kuitenkin lähempänä epätoivoista räpiköintiä. Huokaus. Olen jälleen lupunut hyvästeistä ja ymmärtänyt, että asiat on selvitettävä kun kerran tähän asti jo ollaan tultu. Olen päämäärätietoisempi ja suuremmalla motivaatiolla järjestämässä tapaamista asioiden selkeyttämiseksi. Kahdelta rutiköyhältä se vain on kovin vaikeaa, kun välimatkaa on useampi sata kilometri.
Lisäksi pelottaa, mitä keskustelu tuo tullessaan. Tiedon siitä, mitä odottaa. Jonkinlaisen rauhan osaltaan, toisaalta taas väistämättömän kuohun. Vaakakupissa on paljon, tilaa tehdä virheitä liikaa ja minä liian pelokas ottaakseni härkää sarvista (tai menninkäistä rastoista oikeastaan, hehe). Silloin on viimein todella kohdattava se riski, ettei meistä tulekaan mitään.
Pelottaa, ettei meistä tule mitään.
Pelottaa, että tulee.
Miksei tämä voisi olla helppoa?
Nyt menen kyllä nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti