Patja on punainen, melkein oranssi. Ihmiset ympärillä nukkuvat humalaansa pois, ulkoa kuuluvat äänet kertovat toisten vielä nauttivan omastaan. On tyyny ja viltti ja laskeudun kyljelleni patjan reunalle. Toiselta puolelta tuijotat sinä, joka jaksoit hoitaa meidät mukavalle pedille laskukiukuistani huolimatta. Se voisi olla sellainen tuijotus, että kai tuo äreä, humalainen ystäväni pääsee turvassa nukkumaan. Mutta mä ole kovinkaan päihtynyt, harvoin olen ja katsekontakti kestää pidempään. On vaitonaisempi. Mietin miten aikaisemmin illalla tilataksin tilanpuute tekosyynäni olin nostanut jalkani sun syliisi. Ritarillisesti annoit mun nojautua suhun kun tein tilaa muille. Myöhemmin kuulin että olit ilahtunut.
Oli vähemmän ahdasta.
Oli jännittävää olla lähellä sua.
Mitä jos nyt yhtä hienovaraisesti saisin ujutettua itseni sun kylkeen? Sun silmäsi on suuret ja siniset, niissä on pitkät ripset ja ulottuvuuksia. Jos sulkisit silmänsi, minä kääntyisin viereen.
En saa kääntyä, en käänny. Sen sijaan suljen omani ja unohdan sen hetken.
En edes tiedä. Tekstityylikin vaihtuu radikaalisti. Olen pahoillani jos tämä on pettymys muiden tekstieni rinnalla. Mutta en edes pyri mihinkään. Tulkoot vaan.
Niin pitkä matka on kuljettu, aika lyhyessä ajassa. Huhtikuussa haistelin kesää ja tunsin musertavaa yksinäisyyttä. Halua upottautua lämpenevään järveen. Turvauduin silloin puolituttuun peikkopoikaan, vaikken itsekään tiennyt miksi. Sama peikkopoika teki mun kesästäni niin jännän etten edes osannut olla. Syksyn alusta niin ristiriitaisen ja hämmentävän tunnemyrskyn, että itkin itseni aika usein uneen. Pelotti enkä osannut luottaa mihinkään. Tiedän että ne fiilikset itää tuolla jossain vieläkin.
Mutta joka kerta kun vietetään ne lyhyet vuorokaudet kahdestaan tulen varmemmaksi ja kiinnyn enemmän - eikä enää pelota lainkaan samalla tavalla.
Vaikka yhä kun itkua häpeissäni pidätellen käänyn junan oven sulkeutuessa meidän väliltä ja siinä käännöksessä jo tuntuu, ettei hän ole enää läsnä. Että ne kauniit hetket oli unta ja olen taas yksin. Jokainen viesti hykerryttää mutta koen silti jonkinlaista epätodellisuutta. Yhä edelleen.
Katson kuvia, jotka ei yhtään tee hänelle oikeutta ja muistelen miltä tuntuu nähdä hänet vierellä. Tai tuntea kädet ympärillä. Tai haistaa sen märät rastat. (ne haisee hassulta).
Olen vain niin sekaisin tästä.
Ja turhautunut.
Olen niin onnellinen, mutta silti tuntuu pahalta. Ei siksi, että jokin olisi vialla. Vaan koska minä olen.
Osaisinpa jäsentää ajatuksiani kauniisti. Nyt en osaa.
Pahoittelen.
Istutaan yhdessä seinän vieressä. Muut ringissä keskellä viinitahraista lattiaa ja aika-ajoin kyräilevät. Ei välitetä. Olen jälleen sylissä ja painetaan kasvot yhteen. Sun ulottuvuudet on mulle nyt niin paljon tutumpia. Puhutaan matalaan ääneen siitä, miten tähän ollaan tultu. Puolivillaisesti rekisteröidään kun muut ryppäissä katoavat huoneesta kukin majapaikkoihinsa. Meillä ei ole, joten tehdään petimme sun vaatteista ja makuupussista jossa ilmoitin nukkuvani. Ollaan hehkuvan sydämen alla. On ahdasta. Kihelmöivää olla lähellä sua. Mutta nyt saan olla, vaikka syyllisyys tänäkin iltana kavahdutti mua monta kertaa. Valitsin sut silti.
"Tietäkää, että olette kaksin" ja merkitsevä katse. Sun otteesi mun vyötäröllä tiukentuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti