Uurteina iholla

sormenjäljet 

noella tahraavat kämmenet 

otan syliini sinut

ja pitelen 

kunnes noki muuttuu mustelmiksi

ja yhä väität:

ei väliä.

Pelkään hengittää

olen kielokieli

jää mättään alle

ne oppivat pahan

oppivatpahan
olla koskematta tähän.

älä myrkyty minusta niin minä

olen muuta kuin maailma

ja sinä sama sulosointu

väreinä suvitaivaan 
kannella.

Olen ällö. Ja ahdistaa

Haluan uskoa onneen ja uneen

Mikä pitää kädestä kiinni

ellei pelko?

Lämpimät henkäykset kaulakuopassa tuntuvat aidoilta. Hiljainen nauru on matala ja pehmeä. Kerrotun jutun jälkeen kiinnitän ensimmäistä kertaa huomiota, miten äärettömän miellyttävä puheääni hänellä onkaan. Nyt en saa sitä enää mielestäni. Mietin miksi rakastuminen on niin imelää ja tarvitsisiko sitä vähän hillitä.
On käsittämätöntä miten sekaisin voi olla siitä, että kaikki selviää. Pikkuhiljaa olen ruvennut luopumaan epäilyksistä todellisuuden kerrankin vastatessa enemmän toiveitani. Tässä projektissa minua ovat auttaneet myös viisaat sanat, joihin vakaasti uskon (melkein) vaikkeivat ne ehkä faktaperäisimpiä olekaan: olen vasta matkalla sinne, misä minun kuuluu olla. Jos jokin on tarkoitettu se tapahtuu. Loput mahdollistavat uudet alut. Viime syksyn kamaluudet johtivat minut tähän, missä olen nyt.
Tärisen kuitenkin, sisäisistä ristiriidoista, iholla resonoivista kosketuksien kaiuista ja ikävästä. Vasta eilen sanoin hetkelliset hyvästit ja jo nyt kaikki painaa ja kalvaa. Ikävä on kuitenkin katkeruudessaan suloista. Suudelmat ehkä kirvelevät haavaisilla huulilla, mutta maistuvat makeilta.
Kaikkein vahvimpana järkyttää ja värisyttää se, että elämässäni on jälleen niin monta kiintopistettä. Asioita, jotka pakottavat elämään. Kaikenlaisen horrostamisen jälkeen tuntuu tuskaisalta avata silmänsä ja nousta ylös. Laittaa itsensä taas liikkeelle. Olen halunnut tehdä niin pitkän aikaa, mutta nyt tunnen pakkoa. En voi paeta loputtomiin, vaikka yritänkin. Kun kohtasin tämän, on kohdattava kaikki muutkin. Nyt en voi enää kadota.

Mietin jatkuvasti kaikkea kaunista, sanoja, hetkiä, ääntä, kasvoja, käsiä, pitkiä ripsiä ja villejä hiuksia. Samalla elän täysin irrallisesti ja itsenäisesti omaa elämääni, johon hän niin kaukaa niin vähän kuuluu. Hassua miten tämä ei ollenkaan hallitse, tämä tunne. Se vain on ja antaa olla. Tekee odottavista viikoista pitkiä, mutta haaveellisista hetkistä lyhyen tuntuisia. Hymyilyttää kauppamatkalla tai häiritsee keskeneräisen kirjoituksen ääressä. Saa kaipaamaan niin kovaa, että hengitystä salpaa. Ja silti arki on samanlaista kuin aina. Paitsi että vähän enemmän.
Vähän kyllä kuumottelee silti. Kuluneet päivät ovat varmistaneet monta asiaa, mutta pelkään silti kipua koittavaksi. Huolehdin, mitä tästä tulee (vaikka en voi tietää) enkä vieläkään ymmärrä miksi (vaikka pitäisi). Miksi minä? Mitä minä hänelle annan? Minä muka.
Vaikka oikeastaan valehtelisin, jos väittäisin ettei tämä tunnu aidolta ja oikealta. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, että sitä tulee säännöllisin väliajoin päiviteltyä.
"Sä oot vaan se sama tyttö joka jutteli seksuaalivähemmistöistä orituvalla, vaikka et ees muista että olin siellä!"
"Ja sä oot vaan se sama poika joka istui hiljaa nurkassa ja johon ei saanut mitään kontaktia!"
Ja niin me ihmetellään, istuen sylikkäin hihittäen taide-elitismiparisuhteellemme ja mielikuville hassuista taidehippiluolista.
En olisi koskaan, en ikimaailmassa, en missään todellisuudessa uskonut, että kokisin tällaisia asioita häntä kohtaan ja hänen kanssaan. Että siitä kylmästä kreikkalaisesta patsaasta tulisi minulle paidaton menninkäinen, niin lämmin että pelko ja ahdistus sulavat pois hänen otteessaan. Että olemme tässä, koska hän halusi minut. Tiedostan toki, että kaiken on loputtava aikanaan. Mutta sen odottelemisen sijasta ajattelin ottaa tästä hetkesä kaiken irti kun voin. Olla ällöttävän imelän rakastunut ja miettiä kipua kun sen aika koittaa.
Olenkohan viisastunut?

Sinä pidät kädestä kiinni

ja unohdan pelätä.

Havahdun siihen etten enää osaakaan

Tasaisen synkeä vesi,

laakea järvi

valheet valkealla laattalattialla

sotkuiset sormenjäljet ikkunalasilla

höyrykuva ja hengitys

valosaaste saattelee kuolleet tähdet

saippuakuplassa peilikuva

hymy ja se hengitys 

laskee ilmaan muillekin

ehkä on hyvä olla sittenkin

kuinka lipuukaan ohi kaikki

mutta palaan sinuun

kuitenkin

Tappelin hetken itseni kanssa. Laitetaanko oma runonraakile vain E.E. Cummingsia. Mutta E.E. Cummings ei ole elämässä uutta - jakaisin vain samoja runoja kuin ne kaikki toisetkin. Koska olen itse aina jälkijunassa ja tunnen niiden koskettavan vasta nyt. 

Mutta runous vain ei ole tekstilajini ja sen jakaminen tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin minkään muun. Kirjoitukseni on muutenkin sellaista, että se ottaa. Olen sen suhteen niin kouliintumaton, etten osaa enkä usein edes halua hallita sitä, vaikka taituriksi kehittyminen niin vaatisikin. Minun ja luomisen laiskanraukea suhde on kuitenkin intohimoinen ja inspiroiva, joten en ole tuntenut tarvetta sen muuttamiseen. Olkoot. 

Hetki sitten havahduin siihen, että olen viettänyt melkein koko päivän sängyssä. Laittamatta edes valoja pimeän laskeutuessa. Olen toki ehtinyt tehdä paljon rappeuttavia asioita päivän aikana, syödä pelkästään mustikkapiirakkaa ja luopunut lapsellisesti lihaskuntoharjoittelusta koska juoksisin mielummin (unohdin kengät toiseen kotiin). Annoin myös perheillan lipua ohi, samoin lukemisen. Oikeastaan kaiken tärkeän. Istuin vain valotta koneen ääressä ja päivitin sivuja toivoen, että ne toisivat edes jotain stimuloivaa. Hyvin harvoin ne toivat. 

Kun havahduin, että olin pimeässä ja todella tuhlannut koko päiväni tähän, olin järkyttynyt ja pettynyt. Toisaalta myös peloissani, koska tiedostin toimintani taustat ja syyt. Nyt kaikki tuntuu kauhistuttavalta, ulkona on ainoastaan pimeää ja siteet ulos itsestäni heikkoja. Käperryn itseni ympärille, käperryn pimeään ja nykyään teen niin tuntikausia tajuamatta, mitä olen tekemässä. Tästä ei tule kauniita sanoja tai utuisia tilannekuvauksia. Haluaisin itkeä, mutten osaa enää sitäkään. 

Mikä minusta on tullut? Olen ihan todella hukassa. 

On myös mahdollista että pian olen rikki. Havahduttuani siihen, että olen antanut itseni tuudittautua tyhjyyteen ahdistuen kaikenlaisista elon merkeistä, minä ensimmäisenä laitoin viestinä fiiliksiäni sille, joka ainakin hetki sitten oli mielellään onnettoman rakkauteni kohteena. (Vaikka siis, hänhän se aloitteen teki, minä menin mukana mutta jälleen kierrän tämänkin alakuloisuuteni ympärille). Ja vaikka pelkoni saattavat olla (ja oikeastaan aika todennäköisesti ovat) aiheettomia, pelkään että vastaus on enemmänkin "niin no oikeastaan-" luokkaa, kuin "pls, älä ole hassu". Lisäksi tuntuu niin toivottoman surulliselta olla näin ikävä kumppani. Tarvitsen jatkuvia vakuutteluja siitä, että olen yhä tärkeä ja silti epäröin joka hetki, olen juoksemassa karkuun muka "suojellakseni häntä" (suojelen itseäni, enkä ketään muuta vaikka muut ovatkin alati mielessäni). Olemassaoloani ylipäätään jarruttelee halua olla olematta. Se on tavattoman kuluttavaa paitsi minulle, myös niille jotka ovat minua lähellä. 

Siksi päästän harvoja lähelleni. En vilpittömästi varjellakseni heitä, koska enhän kaipaa mitään enemmän kuin ihmistä joka pyörremyrskystä huolimatta pitää kädestäni kiinni, vaan koska pelkään että tämä saa heidät irrottamaan otteensa. Olisi niin paljon parempi kaikille (=minulle) että olisin yksin. (Olen ällöttävä martyyri, tiedän sen).

Havahduin siihen, etten enää osaakaan nousta ja tuntea ja elää. Että havahtuminen on yhä vaikeampaa. 

Ehkä en palaakaan

On hullun paha olla, aika monellakin tavalla. Pitkälti samat, täällä jo kuvaillut ajatukset kiertävät kehää, palaavat yhä uudelleen raskaina ja tukahduttavina. Pienet ja iloiset asiat ovat suuria ja painavia. Tänään olin lähempänä ahdistuskohtausta sitten kesän ensimmäisen viikon. Tälläkin kertaa tilanne oli epäsopiva, niinhän se aina. Kohtaukset tulevat aina kutsumatta.
Jotenkin nolottaa puhua tällaisista. Hyväksyn mielenterveysongelmat sairauksina kaikilla muilla, paitsi itselläni. Jotenkin se on iskostettu: se on asenteesta kiinni, ai niitä "ongelmia". Kaikki se sanaton halveksunta sairaita kohtaan on oman ymmärryksen saapuessa siirtynyt suoraan minuun. Tunnen loputonta empatiaa ja halua auttaa ystäviäni kuin tuntemattomiakin, mutta omat ongelmat hävettävät ja niistä on vaikea puhua ääneen. Myöntää edes itselleen. Kaiken mennessä epätasapainoon hämmentää. Eikö minulla kuuluisi olla enemmän sanavaltaa? Miten ajatukset voivat romahduttaa fysiikkani?
Miten tahtomattani tärisen, päkiät naputtavat levotonta tahtia, kämmenet leipovat olkavarsia ja yrittävät estää kynsiä painumasta ihoon. Pakonomaisesti hieron rintaani ja unohdan miten hengitetään. Raavin seiniä tai käsivarsiani ja olo on täydellisen arvoton. Yksinkertaisista toiminnoista tulee mahdottomia. Miten nostataan kynä? Käännetään kirjasta sivua?
Tiedostin sivusilmällä luokkatoverin huomioivan tilani. Hävetti.
Vielä enemmän hävetti silloin kesän alussa, kun menin rikki kunnolla. Ystävä seisoo vieressä ja yrittää puhua. En osaa vastata, vaikka haluaisin, tunnen häpeää ja hellyyttä välittämisestä. Mutta olen liian syvällä itsessäni salliakseni kontaktia. Kun hän tulee, hän kysyy saako tulla ja istuu viereeni. Nojaan häneen ja itken. Olen loputtoman kiitollinen. Hän ei lähde viereltäni, vaikka kyyti jo hoputtaa.
Jälkeenpäin kiitän ja pyydän anteeksi. Ja hän sanoo ensimmäistä kertaa minua ystäväksi.
Ja nyt olemme jo jotain muuta.
Hullua.
Mutta ensimmäiseen kappaleeseen palatakseni: ahdistaa. Koulu, ihmissuhteet, koti, blogi. Niin monien osaavampien kirjoittaessa tekstejään luettavakseni harmittaa, etten pääse sille tasolle. Tai ettei ilmaisussani oikeastaan ole mitään erikoista. Näen tekstin ympärille syntyneitä piirejä ja tiedän, etten voi koskaan kuulua joukkoon.
Kaikkea varjostaa muutenkin se, jo esille otettu tunne irrallisuudesta, etäisyydestä, mihinkään kuulumattomuudesta. On ruma olo ulkoa sisälle, sisältä ulos enkä lainkaan ihmettele, etten näin sovi mihinkään, kelpaa kenellekään. Tietyllä tapaa tiedostan (aika monellakin tapaa tiedostan oikeastaan) kaiken tekstistäni ja tunteistani huokuvan itsesäälin, mutta toisaalta taas se on aidosti se, miltä minusta tuntuu. Lisäksi fiilikset aiheuttavat ristiriitoja tosielämässä ja näin myös minussa.
Melkein kaiken muun kanssa voin rehellisesti todeta olevani ulkopuolinen. Perhe, koulu, ystävät. En kuulu porukkaan, olen musta lammas, olen saamaton. Ihan todella. Ennen asia ratkaistiin mahdottomilla tulevaisuudenhaaveilla. (Eli se mökki ja 27 kissaa). Nyt itsesäälini tielle tulee se, että joku todella, selvin sanoin ja melko selvin teoin osoittaa välittävänsä minusta ja haluavansa minut elämäänsä.
Joten luonnollisesti, en usko, kauhistun ja odotan jatkuvasti pahinta. En todella voi käsittää miksi kukaan haluaisi minut minuna. Tai miten minä olen niin itsekäs, että haluan yrittää uskoa. Tuon muuassani ongelmia, joita ei pitäisi tuoda parisuhteeseen, mutta minulle parisuhteen elinehto on se, että siihen voi tuoda kaiken.
Argh. On niin tekopyhän säälittävä ja totaalisen ruma olo.
Ehkä ongelma ei ole siinä, etten kuulu mihinkään? Ehken vain anna itseni kuulua.

Vaikeaa.

Epäilykset viitoittavat polkua kotiin

My limbs are shaking
I can't move along

Don't run away 

I need my dose

MyrkkyApina - Don't run away

Elämässä on, luonnollisesti ,tehtävä päätöksiä toisensa jälkeen. Tietynlainen epäröinti ja jälkiviisaus ovat molemmat normaaleja ja tavanomaisia tapoja reagoida päätöksentekoon. 

Minä olen ihminen, jolla on aina liian monta rautaa tulessa ja joka tietyissä tilanteissa muuttuu määrätietoiseksi organisoijaksi, jopa pomottajaksi, mutta siitä huolimatta en kestä jos langat ovatkin minun käsissäni. välttelen päätöksiä viimeiseen asti, niitä tehdessäni soudan ja huopaan ja jälkeenpäin kadun katkerasti. Tunnen halua perääntyä, vaikka toisaalta haluan olla vastuideni arvoinen ja ennen kaikkea seisoa päätösteni takana.

Selviän yleensä melko kunniallisesti. Mutta koko prosessi on äärettömän stressaava. Olen toivoton ylianalysoija, mikä uhkää viedä ilon niistäkin hetkistä, joiden tulisi tuottaa eniten onnea. 

Torstaina minä palasin kotiin. Huone oli vieras, vaikka siellä oli tullut vietettyä hetki jos toinenkin. Vaati sisäistämistä, vaikkakin yllättävän vähän, etten nyt ollut jonkun toisen tilassa vaan tästä tulisi omani. Siirsin kaksi sänkyä yhteen ja lakanoitin ne alastoman kissan taistellessa työtäni vastaan. Näin kauan kaivattuja ystäviäni, nauroin vapautuneesti ja sain elämänvoimaa niin ihmisistä kuin pelkästä ympäristöstäkin. Tunsin itseni vieraaksi, mutta olen vieras kaikkialla. Palanen irrallaan. Mutta toinen kotini on enemmän samaa kuvaa, kuin yksikään aiemmin. 

Yöllä juoksin rannalle ja ensimmäistä kertaa ikinä, kala nappasi kiinni pikkuvarpaastani. Loikkasin ylös vedestä nopeammin kuin mistään koskaan, mutta palasin nopeasti takaisin veteen. Vain tullakseni purruksi uudestaan. Vaihdoin vaatteita katulamppujen alla ja näytin kahdelle herttaiselle yöuimarimammalle valoa, jotta toinen heistä löytäisi unohtuneet silmälasinsa. Unohdin hetkeksi, että elämä on monimutkaista. Lähiön valosaasteista huolimatta taivaalla näkyi tähtiä.

Mietin paljon irrallisuuttani ja suhdettani ihmisiin. En ole ollenkaan varma, mitä olen tekemässä. Tällä hetkellä minä ainoastaan välitän, niin paljon että sielu turpoaa (onpa viehättävä ilmaus..) ja toimin sen tunteen asettamissa rajoissa. Järki ja ylianalysointi lyövät kuitenkin kerta toisensa jälkeen, vaikka käännän poskeani. Olen toivottoman estynyt ja ujo, eikä välimatka helpota tilannetta. Mietin, saako olla näin. Saako pelottaa, saako kainostella. Saako päivässä vaihtaa vain muutaman viestin? Riittäkö se? Saako se riittää?

Olen tällä hetkellä melko tyytyväinen, mutta peloissani. Järjellä ajateltuna, mikään ei voi toimia näin ja tunnen olevani velvoitettu seuraamaan järkeäni. Mutta tunnepuolella?

Ilman pelkoja, olisi helppo olo. Minä välitän ja on mukava pitkästä aikaa todella tuntea jotain ja saada vilpitöntä vastakaikua. Tunnen kaipuuta ja sekin on katkeransuloista. 

Kirjoitin tähän dialogin itseni kanssa. Pyyhin sen pois, kun pelotti. Tämäkin. Ei kai ihmisen kuulu väitellä eri osiensa kanssa? Vai voiko niin tehdä? 

Yhtä kaikki, dialogin ideana oli se, että voisin nauttia hetkestä. Ihmissuhteissa ei tarvitse suorittaa ja niissä voi tehdä virheitä. Ihmissuhteet saavat olla virheitä. Nyt voin ottaa sen minkä saan, antaa sen, mikä otetaan vastaan ja olla miettimättä sitä sen enempää. 

Tämän tekstin ideana taas kokonaisuudessaan oli se, että epäröintiin liittyvistä taipumuksistani huolimatta olen tehnyt hyviäkin päätöksiä. Joita olen epäillyt, joita olen katunut, joista olen toivonut voivani perääntyä ja joiden ansiosta olen kerännyt unohtumattomia, elinikäisiä ja taianomaisia hetkiä ja ihmisiä elämääni. 

Vaikka minua epäilyttää, minua saa epäilyttää. Epäilykset eivät tee välittämisestäni vähempää tai päätöksestäni huonompaa. Ne eivät ole tämän suhteen tuomioksi. 

Punaine lanka katosi kauan sitten. Julkaisen silti. #yolo

Todellisuus irtautuu minusta

onko tämä kaikki harhaa?

Löysin toisen ihmisen sytyttimen sängystäni. Hiukset ovat niin takussa, että itkettää. Vaaka väittää kiloja tippuneen, mutta vilkaisu paljaaseen masuun kertoo muuta. Mahassa on myös hento jälki siihen kuulakärkikynällä piirretystä sydämestä. Takana on hullu viikko, kuten viimeksi kuumottelinkin. Ryvettyneen olon sijasta onkin oudon rentoa. Muttei ihmekään, kun ajattelee. 

Olen ottanut myrskyä vastaan kaupungin korkeimmalla kohdalla. Vieressä arvoituksellinen torni tuulenpuuskissa natisevine antenneineen, vahvat käsivarret vyötärön ympärillä. Tuuli melkein puski meidät kumoon ja sade oli pitkistä hellehetkistä huolimatta kylmä. Nautin kastuvista hiuksista ja märistä läikistä ohuella puserolla. Piilotin peikkopojan taakseni suojaan kylmältä, vaikka tilanteen nurinkurisuus herättikin vastalauseita. Alla avautui viehättävän irrallinen saarikaupunki ja kallioita piiritti metsämansikat. Taivas oli pahaneteisen harmaa, jossain välähteli ja jyrisi. Nautin. 

Olen todistanut hipsternutturaa rastoissa, tehnyt koskenlaskijaspagettia, kuunnellut kitaransoittoa ja siitä pätemistä. Kulkenut viidessä vieraassa autossa yhteensä 186 kilometriä. Kuullut hurjia tarinoita ja epäkorrekteja (mutta hulvattomia) vitsejä. Vaihtanut vaatteet mäkkärin vessassa ja saanut paljon kehuja. Ja sydämen mahaani. Minua on tapitettu ja tiirailtu ja suudeltu.

Asiat ovat eksyneet paikoilleen ja moni asia tuntuu oikeammalta, kuin olisin ikinä uskonutkaan. On varmaan jonkin verran vyyhtejä selviteltävänä, mutta tällä hetkellä päällimmäisenä on tyyneys. Tai oikeastaan, olen jonkin verran häkeltynyt. Häkeltynyt siitä mitä olen kokenut, nähnyt, tehnyt, uskaltanut. Häkeltynyt siitä, mitä on  alkanut. Jonkin verran jännittynyt mutten tarpeeksi, että se pääsisi auringossa paahtuneen ihoni alle. Katse kattoon ei ole apaattinen, vaan silmät ovat suljetut ja huulilla hymy. En yhtään tiedä mitä tästä tulee, ylhäältä tulee väistämättä jossain vaiheessa alas, mutta tällä hetkellä en voi kuin nauttia. Jokainen hengenveto tuntuu ihmeelliseltä ja todellisuus omituiselta. 

Miten voinkaan rauhoittua näin. Olotila on pehmeän utuinen, vaikka moni asia pelottaakin. 

Eilen siis alkoi jotain hurjaa. Minä ja toinen ihminen päätimme, että meillä on jotain, jota haluamme vaalia. Tuntuu hurjalta, että tein sen päätöksen, vakka toinen ihminen onkin niin erilainen olento. Vaikken tiedä, miten toinen toimii ja miten me toimimme yhteen, sitten loppupeleissä. Tällä hetkellä se on ihanaa, tällä hetkellä se sujuu hyvin. Vaikka tiedän, että tämä on kasvamisen ja oppimisen paikka. 

Ja olen edelleen tässä pehmeässä udussa. Ehkä on aika uskaltaa. 

Ehkä on aika kasvaa. 

Onko tämä totta ollenkaan?