Kallio kaikuu sydänäänistä

Tänään ei tunnelmiani kuvaa runot tai lyriikat. Annettakoon niiden siis olla.

Eilen tein melkein päätöksen. Tai teinkin oikeastaan. En sentään vannonut. Olisin taas joutunut pyörtämään vannomiseni. Muutamankin päivän ajan epämääräinen paniikki ja stressi jäyti ja jännitti. Olin hermoraunio. (Olen edelleen). Joten eilen löin levottomat ajatukset lukoon.
Nyt riitti. En kestä tätä.

Kirjoitin epämääräisen runon kuvailemaan tuntemuksiani ja pyörittelin fiiliksiäni uudestaan ja uudestaan.

Tästä ei voi seurata hyvää. Tämä on väärin. Tämä on virhe. Hän erehtyi, minä erehdyin. Paetaan arvokkaasti kun molemmat vielä voimme. 

Olo oli kuitenkin kurja. Makoilin sängyllä tuijotellen kattoa ja suljin tuskaisena silmäni. Miksi pitikään tuntua niin tavattoman ikävältä. Miksi hänen täytyikään sekoittaa minut näin. Mutta päätökseni tuntui ainoalta mahdolliselta. Olin täysin varma, että hän oli ruvennut katumaan sitä, mitä sanoi ja mitä teimme. Itse taas olin alkanut kehittelemään voimakkaampia tunteita. Oli pysähdyttävä ja kieltäydyttävä, ennen kuin tulisin taas satutetuksi - ja kaiken huipuksi satuttaisin vielä muitakin. Erhe oli hänen ja vaikka tunsin osan vastuusta lankeavan minullekin, olin hänelle vihainen. Millä oikeudella hän toimi niin kuin toimi? Tiedostin hänen toimintansa inhimillisyyden, mutta olin vihainen yhtä kaikki.

Illalla sain kuitenkin viestiä ja se pakahdutti. Lyhyt keskustelu palautti uskoni ja tajusin, kuinka kiinni koko hommassa jo olin. En voisi enää paeta. Halusin tai en, minä pidin tästä ihmisestä enemmän kuin minun kuului ja hän halusi viereensä minut. Minut. Epäilykset kalvoivat yhä, mutta päätin olla jänistämättä. Ihmissuhteet ovat riskipeliä ja vaikka panokset ovatkin kovat, olen pelissä mukana. All in. Pian katsotaan kortit.

Ystävät kannustavat. "Nyt et luovuta, oikeasti. Et pelleile enää mitään vaan olet täysillä ja katsot mitä tapahtuu. Ei tuollaisiin ihmisiin törmää joka päivä!"

En luovuta! Nyt olen tässä täysillä. Pelottaa ja epäilyttää. Parhainkin lopputulos tulee tarkoittamaan kipua. Eikä tämä välttämättä ole sen arvoista. Mutta otan riskin.
Toivottavasti taistelumieleni säilyy siihen asti, että jälleen näemme. Painajaiselta tämä tuntuu silti. Kun kaipaa toista ja toisen kosketusta. Läpänheittoa ja naurua ja tapaa tuhahdella villeille hiuksille. Sävyä, joka hiipii ääneen kun hän hellästi sanoo nimeni.
Ja haluaa luottaa siihen kaikkeen mutta samaan aikaan ei tiedä ollenkaan, voiko. Tuntee toisen muttei tiedä tunteeko tarpeeksi. Nauttii läheisyydestä, muttei tiedä saako. Ja kaikki selvenee vasta kun näemme. Ja en tiedä milloin se on.