Minulla ei taida olla mitään annettavaa. Teksti jää tahmeana näppeihin. Sanat sakeina suupieliin. Katselen kaikkea kalpea kalvo silmien pinnalla, iholle laskeutuneena, sormilla hansikkaina. En osaa koskea niin, että saisin sinulle sanottavani kankeiden lauserakenteiden pettäessä. En tulla kosketuksi kuullakseni sinut.
Epävarmuudesta tulee kehto ja kuolinvuode.

Rakkaus

"--olin niin rakastunut suhun--"

Kauhunkankeus ja raskas tunne kun kaikki mitä pelkäsin ja toivoin kiteytyi yhteen lauseeseen. Tunsin niin suurta avuttomuutta, etten kyennyt kannattelemaan sitä siinä yksinäisyydessä, jossa olin vannonut pitäytyväni. Kurottauduin kohti toista ja kosketuksesta sirpaloitui itsepetos ja kaikki ne rajat jotka olin itselleni asettanut. Vannomani valat. Olin päätynyt oikeaan ratkaisuun, jonka yksi syleily sivuutti kuin käsi kasvoille takertuvan seitin.
Tunnontuskat ja itsesyyttelyt. Epävarmuusalue jolle olin heittäytynyt liki vasten tahtoani. 

Korvapuusteja leipova peikkopoika hiukset nutturalla. Keskittynyt ilme ja liian ison paidan helmat tungettuna housuihin. 

Miten kenenkään kanssa voikaan olla niin mukavaa? Vieressä oleva ikkuna valaisee kasvot enkä voi olla hämmästelemättä miten uskomattoman kaunis hän on. Toistan ja hoen ja ihmettelen sitä jatkuvasti mutta äimistyn itsekin aina siitä, miten se onkaan totta. On jonkinlainen lämpö, hehku. Ensimmäistä kertaa oikea varmuus. Tein ihan oikean päätöksen. Mitä kävisikään, tämä on ihan varmasti sen arvoista. Muutama metri minusta puuhasi ihminen, jonka halusin elämääni edes käväisemään. Tekisin kaikkeni, että hänellä olisi yhtä hyvä olla kuin minulla hänen kanssaan. Onni maistuu makealta.

"Tiedätkös mitä? Mä rakastan sinua"

Samana iltana maailma pysähtyy sille vieraspedille, jolla tavattoman myöhään vielä makoillen juteltiin. Kaikki valahtaa pois ja tyhjään tilaan tulvahtaa niin valtava määrä lämpimiä, helliviä tunteita, että heittäydyn häneen kaulaansa hakeutuen niin lähelle kuin suinkin voin. Tahdon välittää kaiken suoraan häneen, eikö kosketus voisi yhdistää ne radat jotka tarvitaan sähköimpulssien kulkemiseen? "Minä rakastan sinua", kuiskaan hengästyneenä. On aikaista sanoa niin. Mutta juuri oikea heti. Silloin tiesin, että se oli totta. Silloin tiesin, ettei minun tarvitse pelätä itseäni.

Maataan kyljekkäin ja tuijotellaan kattoa. Sormet ovat kietoutuneet lomittain ja heilutellaan yhteistä kättä epähuomiossa miten sattuu. En ole tarpeeksi lähellä. Ihminen ei todellisuudessa kosketa mitään. Ei todella.

Tahtoisin niin koskettaa häntä, koskettaa oikeasti. 

"Mä rakastan sua"

Kutsun sitä rakkaushehkuksi. Välillä minulla on epävarma olo ja pelottaa vieläkin. Kaduttaa ja surettaa jotkin meihin liittyvät asiat, mutta ei pätkääkään se mitä olemme. Joskus pelkään olevani tunnekylmä, joskus haluan eristäytyä, joskus kuolla. Sitten tulee hän tai mielikuva ja siitä rakkaushehku. Olen onnekas, jopa liian ja pelkään menettäväni kaiken yhtä äkillisesti kuin kaiken sainkin. Mutta joskus en enää edes välitä, mitä minulle käy. Tahdon tehdä onnelliseksi hänet. 

Olen niin onnekas. On niin paljon. 

---------------------------------------------------

Hei, olenpa tällainen mutta oli pakko kirjoittaa fiiliksiä ylös. Pelottaa välillä myös, että tälliset tilannekuvaukset tappavat jos kaikessa käykin huonosti. Mutta ehkäpä annan itseni rakastaa nyt. Olen ollut sisämaassa erämäässä liian pitkään.

Kaikesta tästä tuli tarinaa

Patja on punainen, melkein oranssi. Ihmiset ympärillä nukkuvat humalaansa pois, ulkoa kuuluvat äänet kertovat toisten vielä nauttivan omastaan. On tyyny ja viltti ja laskeudun kyljelleni patjan reunalle. Toiselta puolelta tuijotat sinä, joka jaksoit hoitaa meidät mukavalle pedille laskukiukuistani huolimatta. Se voisi olla sellainen tuijotus, että kai tuo äreä, humalainen ystäväni pääsee turvassa nukkumaan. Mutta mä ole kovinkaan päihtynyt, harvoin olen ja katsekontakti kestää pidempään. On vaitonaisempi. Mietin miten aikaisemmin illalla tilataksin tilanpuute tekosyynäni olin nostanut jalkani sun syliisi. Ritarillisesti annoit mun nojautua suhun kun tein tilaa muille. Myöhemmin kuulin että olit ilahtunut.
Oli vähemmän ahdasta. 
Oli jännittävää olla lähellä sua.
Mitä jos nyt yhtä hienovaraisesti saisin ujutettua itseni sun kylkeen? Sun silmäsi on suuret ja siniset, niissä on pitkät ripset ja ulottuvuuksia. Jos sulkisit silmänsi, minä kääntyisin viereen. 
En saa kääntyä, en käänny. Sen sijaan suljen omani ja unohdan sen hetken. 


En edes tiedä. Tekstityylikin vaihtuu radikaalisti. Olen pahoillani jos tämä on pettymys muiden tekstieni rinnalla. Mutta en edes pyri mihinkään. Tulkoot vaan.
Niin pitkä matka on kuljettu, aika lyhyessä ajassa. Huhtikuussa haistelin kesää ja tunsin musertavaa yksinäisyyttä. Halua upottautua lämpenevään järveen. Turvauduin silloin puolituttuun peikkopoikaan, vaikken itsekään tiennyt miksi. Sama peikkopoika teki mun kesästäni niin jännän etten edes osannut olla. Syksyn alusta niin ristiriitaisen ja hämmentävän tunnemyrskyn, että itkin itseni aika usein uneen. Pelotti enkä osannut luottaa mihinkään. Tiedän että ne fiilikset itää tuolla jossain vieläkin.
Mutta joka kerta kun vietetään ne lyhyet vuorokaudet kahdestaan tulen varmemmaksi ja kiinnyn enemmän - eikä enää pelota lainkaan samalla tavalla.
Vaikka yhä kun itkua häpeissäni pidätellen käänyn junan oven sulkeutuessa meidän väliltä ja siinä käännöksessä jo tuntuu, ettei hän ole enää läsnä. Että ne kauniit hetket oli unta ja olen taas yksin. Jokainen viesti hykerryttää mutta koen silti jonkinlaista epätodellisuutta. Yhä edelleen.
Katson kuvia, jotka ei yhtään tee hänelle oikeutta ja muistelen miltä tuntuu nähdä hänet vierellä. Tai tuntea kädet ympärillä. Tai haistaa sen märät rastat. (ne haisee hassulta).
Olen vain niin sekaisin tästä.
Ja turhautunut.
Olen niin onnellinen, mutta silti tuntuu pahalta. Ei siksi, että jokin olisi vialla. Vaan koska minä olen.
Osaisinpa jäsentää ajatuksiani kauniisti. Nyt en osaa.
Pahoittelen.


Istutaan yhdessä seinän vieressä. Muut ringissä keskellä viinitahraista lattiaa ja aika-ajoin kyräilevät. Ei välitetä. Olen jälleen sylissä ja painetaan kasvot yhteen. Sun ulottuvuudet on mulle nyt niin paljon tutumpia. Puhutaan matalaan ääneen siitä, miten tähän ollaan tultu. Puolivillaisesti rekisteröidään kun muut ryppäissä katoavat huoneesta kukin majapaikkoihinsa. Meillä ei ole, joten tehdään petimme sun vaatteista ja makuupussista jossa ilmoitin nukkuvani. Ollaan hehkuvan sydämen alla. On ahdasta. Kihelmöivää olla lähellä sua. Mutta nyt saan olla, vaikka syyllisyys tänäkin iltana kavahdutti mua monta kertaa. Valitsin sut silti.
"Tietäkää, että olette kaksin" ja merkitsevä katse. Sun otteesi mun vyötäröllä tiukentuu. 

En minä antanut lupaa
mutta otan kyllä kiinni jos tahdot niin
Joka iskulla murtuu pala
siru
fragmentti
sirpale
ote
Miten suojautua 
kun sanoilla saa kilpeni kappaleiksi
ja jos kuolenkin kasaan 
jää virtaan vaalimani,
ei seuraa
on vain vana johdattamaan
luoksesi satamaan
josta lähdin, johon en palaa.
Joka iskulla murtuu
mutta tahdon edelleen samaa.


Luulin unohtaneeni miten itketään, mutta karvas, katkoileva hengitys ja kasaan painuva rinta ovat ensioireita, jotka päättyvät suolaan silmäkulmissa ja märkään tyynyyn.
En itkisi iltaisin itseäni uneen, jos näin ei olisi käynyt. En tästä syystä ainakaan. Vaikka en suoranaisesti kadu, haikailen helpompaa elämää. Yksinkertaisempia murheita kuin se, että kaikki on hyvin paitsi minä. En ole kiittämätön (tai jos olenkin niin kovin pahoillani olen siitä ainakin) sillä tiedän, että tämä tekee hyvää. Vaikka sattuu ja aamulla herää pääkipuun, tiedostan sen olevan parempi kuin kalpea, turruttava horros.
En silti voi estää itseäni pelkäämästä pahinta. Vaikka: "Hölmö, ei tässä ole mitään hätää". Loppumaton kärsivällisyys ja hellyys kun jälleen kerran kyynelehdin näppäimistölle aiheettomia stressinaiheita. Vaikka olen jatuvasti epävarma.
Silti on ikävä tunne vatsanpohjassa. Vaikka toisaalta kun mieleen tulee muistikuvia, hellän rauhoittava, purskahtava huvittuneisuus kun reagoin hassusti tai tapa jolla hänen silmänsä menevät kieroon kun hän asettelee hiuksiaan, tulee ikävästäkin tunteesta lämpöä ja kihelmöintiä. Hymy huulille.

Kärpänen surraa ikkunalasia vasten. Se on tavattoman ärsyttävää. Kohta on pitsaa ja jääkaapissakin on lihapasteija. Tunnen itseni jälleen varsin kyvyttömäksi sosiaalisesti, vaikka eilen yritinkin ansioitua. En vaan tunne oloani mukavaksi ihmisten seurassa.
On ikävä tunne niistäkin.

Uurteina iholla

sormenjäljet 

noella tahraavat kämmenet 

otan syliini sinut

ja pitelen 

kunnes noki muuttuu mustelmiksi

ja yhä väität:

ei väliä.

Pelkään hengittää

olen kielokieli

jää mättään alle

ne oppivat pahan

oppivatpahan
olla koskematta tähän.

älä myrkyty minusta niin minä

olen muuta kuin maailma

ja sinä sama sulosointu

väreinä suvitaivaan 
kannella.

Olen ällö. Ja ahdistaa

Haluan uskoa onneen ja uneen

Mikä pitää kädestä kiinni

ellei pelko?

Lämpimät henkäykset kaulakuopassa tuntuvat aidoilta. Hiljainen nauru on matala ja pehmeä. Kerrotun jutun jälkeen kiinnitän ensimmäistä kertaa huomiota, miten äärettömän miellyttävä puheääni hänellä onkaan. Nyt en saa sitä enää mielestäni. Mietin miksi rakastuminen on niin imelää ja tarvitsisiko sitä vähän hillitä.
On käsittämätöntä miten sekaisin voi olla siitä, että kaikki selviää. Pikkuhiljaa olen ruvennut luopumaan epäilyksistä todellisuuden kerrankin vastatessa enemmän toiveitani. Tässä projektissa minua ovat auttaneet myös viisaat sanat, joihin vakaasti uskon (melkein) vaikkeivat ne ehkä faktaperäisimpiä olekaan: olen vasta matkalla sinne, misä minun kuuluu olla. Jos jokin on tarkoitettu se tapahtuu. Loput mahdollistavat uudet alut. Viime syksyn kamaluudet johtivat minut tähän, missä olen nyt.
Tärisen kuitenkin, sisäisistä ristiriidoista, iholla resonoivista kosketuksien kaiuista ja ikävästä. Vasta eilen sanoin hetkelliset hyvästit ja jo nyt kaikki painaa ja kalvaa. Ikävä on kuitenkin katkeruudessaan suloista. Suudelmat ehkä kirvelevät haavaisilla huulilla, mutta maistuvat makeilta.
Kaikkein vahvimpana järkyttää ja värisyttää se, että elämässäni on jälleen niin monta kiintopistettä. Asioita, jotka pakottavat elämään. Kaikenlaisen horrostamisen jälkeen tuntuu tuskaisalta avata silmänsä ja nousta ylös. Laittaa itsensä taas liikkeelle. Olen halunnut tehdä niin pitkän aikaa, mutta nyt tunnen pakkoa. En voi paeta loputtomiin, vaikka yritänkin. Kun kohtasin tämän, on kohdattava kaikki muutkin. Nyt en voi enää kadota.

Mietin jatkuvasti kaikkea kaunista, sanoja, hetkiä, ääntä, kasvoja, käsiä, pitkiä ripsiä ja villejä hiuksia. Samalla elän täysin irrallisesti ja itsenäisesti omaa elämääni, johon hän niin kaukaa niin vähän kuuluu. Hassua miten tämä ei ollenkaan hallitse, tämä tunne. Se vain on ja antaa olla. Tekee odottavista viikoista pitkiä, mutta haaveellisista hetkistä lyhyen tuntuisia. Hymyilyttää kauppamatkalla tai häiritsee keskeneräisen kirjoituksen ääressä. Saa kaipaamaan niin kovaa, että hengitystä salpaa. Ja silti arki on samanlaista kuin aina. Paitsi että vähän enemmän.
Vähän kyllä kuumottelee silti. Kuluneet päivät ovat varmistaneet monta asiaa, mutta pelkään silti kipua koittavaksi. Huolehdin, mitä tästä tulee (vaikka en voi tietää) enkä vieläkään ymmärrä miksi (vaikka pitäisi). Miksi minä? Mitä minä hänelle annan? Minä muka.
Vaikka oikeastaan valehtelisin, jos väittäisin ettei tämä tunnu aidolta ja oikealta. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, että sitä tulee säännöllisin väliajoin päiviteltyä.
"Sä oot vaan se sama tyttö joka jutteli seksuaalivähemmistöistä orituvalla, vaikka et ees muista että olin siellä!"
"Ja sä oot vaan se sama poika joka istui hiljaa nurkassa ja johon ei saanut mitään kontaktia!"
Ja niin me ihmetellään, istuen sylikkäin hihittäen taide-elitismiparisuhteellemme ja mielikuville hassuista taidehippiluolista.
En olisi koskaan, en ikimaailmassa, en missään todellisuudessa uskonut, että kokisin tällaisia asioita häntä kohtaan ja hänen kanssaan. Että siitä kylmästä kreikkalaisesta patsaasta tulisi minulle paidaton menninkäinen, niin lämmin että pelko ja ahdistus sulavat pois hänen otteessaan. Että olemme tässä, koska hän halusi minut. Tiedostan toki, että kaiken on loputtava aikanaan. Mutta sen odottelemisen sijasta ajattelin ottaa tästä hetkesä kaiken irti kun voin. Olla ällöttävän imelän rakastunut ja miettiä kipua kun sen aika koittaa.
Olenkohan viisastunut?

Sinä pidät kädestä kiinni

ja unohdan pelätä.

Havahdun siihen etten enää osaakaan

Tasaisen synkeä vesi,

laakea järvi

valheet valkealla laattalattialla

sotkuiset sormenjäljet ikkunalasilla

höyrykuva ja hengitys

valosaaste saattelee kuolleet tähdet

saippuakuplassa peilikuva

hymy ja se hengitys 

laskee ilmaan muillekin

ehkä on hyvä olla sittenkin

kuinka lipuukaan ohi kaikki

mutta palaan sinuun

kuitenkin

Tappelin hetken itseni kanssa. Laitetaanko oma runonraakile vain E.E. Cummingsia. Mutta E.E. Cummings ei ole elämässä uutta - jakaisin vain samoja runoja kuin ne kaikki toisetkin. Koska olen itse aina jälkijunassa ja tunnen niiden koskettavan vasta nyt. 

Mutta runous vain ei ole tekstilajini ja sen jakaminen tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin minkään muun. Kirjoitukseni on muutenkin sellaista, että se ottaa. Olen sen suhteen niin kouliintumaton, etten osaa enkä usein edes halua hallita sitä, vaikka taituriksi kehittyminen niin vaatisikin. Minun ja luomisen laiskanraukea suhde on kuitenkin intohimoinen ja inspiroiva, joten en ole tuntenut tarvetta sen muuttamiseen. Olkoot. 

Hetki sitten havahduin siihen, että olen viettänyt melkein koko päivän sängyssä. Laittamatta edes valoja pimeän laskeutuessa. Olen toki ehtinyt tehdä paljon rappeuttavia asioita päivän aikana, syödä pelkästään mustikkapiirakkaa ja luopunut lapsellisesti lihaskuntoharjoittelusta koska juoksisin mielummin (unohdin kengät toiseen kotiin). Annoin myös perheillan lipua ohi, samoin lukemisen. Oikeastaan kaiken tärkeän. Istuin vain valotta koneen ääressä ja päivitin sivuja toivoen, että ne toisivat edes jotain stimuloivaa. Hyvin harvoin ne toivat. 

Kun havahduin, että olin pimeässä ja todella tuhlannut koko päiväni tähän, olin järkyttynyt ja pettynyt. Toisaalta myös peloissani, koska tiedostin toimintani taustat ja syyt. Nyt kaikki tuntuu kauhistuttavalta, ulkona on ainoastaan pimeää ja siteet ulos itsestäni heikkoja. Käperryn itseni ympärille, käperryn pimeään ja nykyään teen niin tuntikausia tajuamatta, mitä olen tekemässä. Tästä ei tule kauniita sanoja tai utuisia tilannekuvauksia. Haluaisin itkeä, mutten osaa enää sitäkään. 

Mikä minusta on tullut? Olen ihan todella hukassa. 

On myös mahdollista että pian olen rikki. Havahduttuani siihen, että olen antanut itseni tuudittautua tyhjyyteen ahdistuen kaikenlaisista elon merkeistä, minä ensimmäisenä laitoin viestinä fiiliksiäni sille, joka ainakin hetki sitten oli mielellään onnettoman rakkauteni kohteena. (Vaikka siis, hänhän se aloitteen teki, minä menin mukana mutta jälleen kierrän tämänkin alakuloisuuteni ympärille). Ja vaikka pelkoni saattavat olla (ja oikeastaan aika todennäköisesti ovat) aiheettomia, pelkään että vastaus on enemmänkin "niin no oikeastaan-" luokkaa, kuin "pls, älä ole hassu". Lisäksi tuntuu niin toivottoman surulliselta olla näin ikävä kumppani. Tarvitsen jatkuvia vakuutteluja siitä, että olen yhä tärkeä ja silti epäröin joka hetki, olen juoksemassa karkuun muka "suojellakseni häntä" (suojelen itseäni, enkä ketään muuta vaikka muut ovatkin alati mielessäni). Olemassaoloani ylipäätään jarruttelee halua olla olematta. Se on tavattoman kuluttavaa paitsi minulle, myös niille jotka ovat minua lähellä. 

Siksi päästän harvoja lähelleni. En vilpittömästi varjellakseni heitä, koska enhän kaipaa mitään enemmän kuin ihmistä joka pyörremyrskystä huolimatta pitää kädestäni kiinni, vaan koska pelkään että tämä saa heidät irrottamaan otteensa. Olisi niin paljon parempi kaikille (=minulle) että olisin yksin. (Olen ällöttävä martyyri, tiedän sen).

Havahduin siihen, etten enää osaakaan nousta ja tuntea ja elää. Että havahtuminen on yhä vaikeampaa.