Ehkä en palaakaan

On hullun paha olla, aika monellakin tavalla. Pitkälti samat, täällä jo kuvaillut ajatukset kiertävät kehää, palaavat yhä uudelleen raskaina ja tukahduttavina. Pienet ja iloiset asiat ovat suuria ja painavia. Tänään olin lähempänä ahdistuskohtausta sitten kesän ensimmäisen viikon. Tälläkin kertaa tilanne oli epäsopiva, niinhän se aina. Kohtaukset tulevat aina kutsumatta.
Jotenkin nolottaa puhua tällaisista. Hyväksyn mielenterveysongelmat sairauksina kaikilla muilla, paitsi itselläni. Jotenkin se on iskostettu: se on asenteesta kiinni, ai niitä "ongelmia". Kaikki se sanaton halveksunta sairaita kohtaan on oman ymmärryksen saapuessa siirtynyt suoraan minuun. Tunnen loputonta empatiaa ja halua auttaa ystäviäni kuin tuntemattomiakin, mutta omat ongelmat hävettävät ja niistä on vaikea puhua ääneen. Myöntää edes itselleen. Kaiken mennessä epätasapainoon hämmentää. Eikö minulla kuuluisi olla enemmän sanavaltaa? Miten ajatukset voivat romahduttaa fysiikkani?
Miten tahtomattani tärisen, päkiät naputtavat levotonta tahtia, kämmenet leipovat olkavarsia ja yrittävät estää kynsiä painumasta ihoon. Pakonomaisesti hieron rintaani ja unohdan miten hengitetään. Raavin seiniä tai käsivarsiani ja olo on täydellisen arvoton. Yksinkertaisista toiminnoista tulee mahdottomia. Miten nostataan kynä? Käännetään kirjasta sivua?
Tiedostin sivusilmällä luokkatoverin huomioivan tilani. Hävetti.
Vielä enemmän hävetti silloin kesän alussa, kun menin rikki kunnolla. Ystävä seisoo vieressä ja yrittää puhua. En osaa vastata, vaikka haluaisin, tunnen häpeää ja hellyyttä välittämisestä. Mutta olen liian syvällä itsessäni salliakseni kontaktia. Kun hän tulee, hän kysyy saako tulla ja istuu viereeni. Nojaan häneen ja itken. Olen loputtoman kiitollinen. Hän ei lähde viereltäni, vaikka kyyti jo hoputtaa.
Jälkeenpäin kiitän ja pyydän anteeksi. Ja hän sanoo ensimmäistä kertaa minua ystäväksi.
Ja nyt olemme jo jotain muuta.
Hullua.
Mutta ensimmäiseen kappaleeseen palatakseni: ahdistaa. Koulu, ihmissuhteet, koti, blogi. Niin monien osaavampien kirjoittaessa tekstejään luettavakseni harmittaa, etten pääse sille tasolle. Tai ettei ilmaisussani oikeastaan ole mitään erikoista. Näen tekstin ympärille syntyneitä piirejä ja tiedän, etten voi koskaan kuulua joukkoon.
Kaikkea varjostaa muutenkin se, jo esille otettu tunne irrallisuudesta, etäisyydestä, mihinkään kuulumattomuudesta. On ruma olo ulkoa sisälle, sisältä ulos enkä lainkaan ihmettele, etten näin sovi mihinkään, kelpaa kenellekään. Tietyllä tapaa tiedostan (aika monellakin tapaa tiedostan oikeastaan) kaiken tekstistäni ja tunteistani huokuvan itsesäälin, mutta toisaalta taas se on aidosti se, miltä minusta tuntuu. Lisäksi fiilikset aiheuttavat ristiriitoja tosielämässä ja näin myös minussa.
Melkein kaiken muun kanssa voin rehellisesti todeta olevani ulkopuolinen. Perhe, koulu, ystävät. En kuulu porukkaan, olen musta lammas, olen saamaton. Ihan todella. Ennen asia ratkaistiin mahdottomilla tulevaisuudenhaaveilla. (Eli se mökki ja 27 kissaa). Nyt itsesäälini tielle tulee se, että joku todella, selvin sanoin ja melko selvin teoin osoittaa välittävänsä minusta ja haluavansa minut elämäänsä.
Joten luonnollisesti, en usko, kauhistun ja odotan jatkuvasti pahinta. En todella voi käsittää miksi kukaan haluaisi minut minuna. Tai miten minä olen niin itsekäs, että haluan yrittää uskoa. Tuon muuassani ongelmia, joita ei pitäisi tuoda parisuhteeseen, mutta minulle parisuhteen elinehto on se, että siihen voi tuoda kaiken.
Argh. On niin tekopyhän säälittävä ja totaalisen ruma olo.
Ehkä ongelma ei ole siinä, etten kuulu mihinkään? Ehken vain anna itseni kuulua.

Vaikeaa.

Epäilykset viitoittavat polkua kotiin

My limbs are shaking
I can't move along

Don't run away 

I need my dose

MyrkkyApina - Don't run away

Elämässä on, luonnollisesti ,tehtävä päätöksiä toisensa jälkeen. Tietynlainen epäröinti ja jälkiviisaus ovat molemmat normaaleja ja tavanomaisia tapoja reagoida päätöksentekoon. 

Minä olen ihminen, jolla on aina liian monta rautaa tulessa ja joka tietyissä tilanteissa muuttuu määrätietoiseksi organisoijaksi, jopa pomottajaksi, mutta siitä huolimatta en kestä jos langat ovatkin minun käsissäni. välttelen päätöksiä viimeiseen asti, niitä tehdessäni soudan ja huopaan ja jälkeenpäin kadun katkerasti. Tunnen halua perääntyä, vaikka toisaalta haluan olla vastuideni arvoinen ja ennen kaikkea seisoa päätösteni takana.

Selviän yleensä melko kunniallisesti. Mutta koko prosessi on äärettömän stressaava. Olen toivoton ylianalysoija, mikä uhkää viedä ilon niistäkin hetkistä, joiden tulisi tuottaa eniten onnea. 

Torstaina minä palasin kotiin. Huone oli vieras, vaikka siellä oli tullut vietettyä hetki jos toinenkin. Vaati sisäistämistä, vaikkakin yllättävän vähän, etten nyt ollut jonkun toisen tilassa vaan tästä tulisi omani. Siirsin kaksi sänkyä yhteen ja lakanoitin ne alastoman kissan taistellessa työtäni vastaan. Näin kauan kaivattuja ystäviäni, nauroin vapautuneesti ja sain elämänvoimaa niin ihmisistä kuin pelkästä ympäristöstäkin. Tunsin itseni vieraaksi, mutta olen vieras kaikkialla. Palanen irrallaan. Mutta toinen kotini on enemmän samaa kuvaa, kuin yksikään aiemmin. 

Yöllä juoksin rannalle ja ensimmäistä kertaa ikinä, kala nappasi kiinni pikkuvarpaastani. Loikkasin ylös vedestä nopeammin kuin mistään koskaan, mutta palasin nopeasti takaisin veteen. Vain tullakseni purruksi uudestaan. Vaihdoin vaatteita katulamppujen alla ja näytin kahdelle herttaiselle yöuimarimammalle valoa, jotta toinen heistä löytäisi unohtuneet silmälasinsa. Unohdin hetkeksi, että elämä on monimutkaista. Lähiön valosaasteista huolimatta taivaalla näkyi tähtiä.

Mietin paljon irrallisuuttani ja suhdettani ihmisiin. En ole ollenkaan varma, mitä olen tekemässä. Tällä hetkellä minä ainoastaan välitän, niin paljon että sielu turpoaa (onpa viehättävä ilmaus..) ja toimin sen tunteen asettamissa rajoissa. Järki ja ylianalysointi lyövät kuitenkin kerta toisensa jälkeen, vaikka käännän poskeani. Olen toivottoman estynyt ja ujo, eikä välimatka helpota tilannetta. Mietin, saako olla näin. Saako pelottaa, saako kainostella. Saako päivässä vaihtaa vain muutaman viestin? Riittäkö se? Saako se riittää?

Olen tällä hetkellä melko tyytyväinen, mutta peloissani. Järjellä ajateltuna, mikään ei voi toimia näin ja tunnen olevani velvoitettu seuraamaan järkeäni. Mutta tunnepuolella?

Ilman pelkoja, olisi helppo olo. Minä välitän ja on mukava pitkästä aikaa todella tuntea jotain ja saada vilpitöntä vastakaikua. Tunnen kaipuuta ja sekin on katkeransuloista. 

Kirjoitin tähän dialogin itseni kanssa. Pyyhin sen pois, kun pelotti. Tämäkin. Ei kai ihmisen kuulu väitellä eri osiensa kanssa? Vai voiko niin tehdä? 

Yhtä kaikki, dialogin ideana oli se, että voisin nauttia hetkestä. Ihmissuhteissa ei tarvitse suorittaa ja niissä voi tehdä virheitä. Ihmissuhteet saavat olla virheitä. Nyt voin ottaa sen minkä saan, antaa sen, mikä otetaan vastaan ja olla miettimättä sitä sen enempää. 

Tämän tekstin ideana taas kokonaisuudessaan oli se, että epäröintiin liittyvistä taipumuksistani huolimatta olen tehnyt hyviäkin päätöksiä. Joita olen epäillyt, joita olen katunut, joista olen toivonut voivani perääntyä ja joiden ansiosta olen kerännyt unohtumattomia, elinikäisiä ja taianomaisia hetkiä ja ihmisiä elämääni. 

Vaikka minua epäilyttää, minua saa epäilyttää. Epäilykset eivät tee välittämisestäni vähempää tai päätöksestäni huonompaa. Ne eivät ole tämän suhteen tuomioksi. 

Punaine lanka katosi kauan sitten. Julkaisen silti. #yolo

Todellisuus irtautuu minusta

onko tämä kaikki harhaa?

Löysin toisen ihmisen sytyttimen sängystäni. Hiukset ovat niin takussa, että itkettää. Vaaka väittää kiloja tippuneen, mutta vilkaisu paljaaseen masuun kertoo muuta. Mahassa on myös hento jälki siihen kuulakärkikynällä piirretystä sydämestä. Takana on hullu viikko, kuten viimeksi kuumottelinkin. Ryvettyneen olon sijasta onkin oudon rentoa. Muttei ihmekään, kun ajattelee. 

Olen ottanut myrskyä vastaan kaupungin korkeimmalla kohdalla. Vieressä arvoituksellinen torni tuulenpuuskissa natisevine antenneineen, vahvat käsivarret vyötärön ympärillä. Tuuli melkein puski meidät kumoon ja sade oli pitkistä hellehetkistä huolimatta kylmä. Nautin kastuvista hiuksista ja märistä läikistä ohuella puserolla. Piilotin peikkopojan taakseni suojaan kylmältä, vaikka tilanteen nurinkurisuus herättikin vastalauseita. Alla avautui viehättävän irrallinen saarikaupunki ja kallioita piiritti metsämansikat. Taivas oli pahaneteisen harmaa, jossain välähteli ja jyrisi. Nautin. 

Olen todistanut hipsternutturaa rastoissa, tehnyt koskenlaskijaspagettia, kuunnellut kitaransoittoa ja siitä pätemistä. Kulkenut viidessä vieraassa autossa yhteensä 186 kilometriä. Kuullut hurjia tarinoita ja epäkorrekteja (mutta hulvattomia) vitsejä. Vaihtanut vaatteet mäkkärin vessassa ja saanut paljon kehuja. Ja sydämen mahaani. Minua on tapitettu ja tiirailtu ja suudeltu.

Asiat ovat eksyneet paikoilleen ja moni asia tuntuu oikeammalta, kuin olisin ikinä uskonutkaan. On varmaan jonkin verran vyyhtejä selviteltävänä, mutta tällä hetkellä päällimmäisenä on tyyneys. Tai oikeastaan, olen jonkin verran häkeltynyt. Häkeltynyt siitä mitä olen kokenut, nähnyt, tehnyt, uskaltanut. Häkeltynyt siitä, mitä on  alkanut. Jonkin verran jännittynyt mutten tarpeeksi, että se pääsisi auringossa paahtuneen ihoni alle. Katse kattoon ei ole apaattinen, vaan silmät ovat suljetut ja huulilla hymy. En yhtään tiedä mitä tästä tulee, ylhäältä tulee väistämättä jossain vaiheessa alas, mutta tällä hetkellä en voi kuin nauttia. Jokainen hengenveto tuntuu ihmeelliseltä ja todellisuus omituiselta. 

Miten voinkaan rauhoittua näin. Olotila on pehmeän utuinen, vaikka moni asia pelottaakin. 

Eilen siis alkoi jotain hurjaa. Minä ja toinen ihminen päätimme, että meillä on jotain, jota haluamme vaalia. Tuntuu hurjalta, että tein sen päätöksen, vakka toinen ihminen onkin niin erilainen olento. Vaikken tiedä, miten toinen toimii ja miten me toimimme yhteen, sitten loppupeleissä. Tällä hetkellä se on ihanaa, tällä hetkellä se sujuu hyvin. Vaikka tiedän, että tämä on kasvamisen ja oppimisen paikka. 

Ja olen edelleen tässä pehmeässä udussa. Ehkä on aika uskaltaa. 

Ehkä on aika kasvaa. 

Onko tämä totta ollenkaan?

Vasta päivää nouskaamme yö, ystäväni

We always were too close
One day I will overdose

The cross I can't wait to bear

The sweetest drug I love to fear

Creep up on me from behind

Without a sound

Sweet darkness of mine

Pain of Salvation - Darkness of Mine

Päivät lyhenevät ja yöt pitenevät. Kesä kuolee siitä nauttievien lasten käsiin, muttei suinkaan taistelutta. Nämä helteiden seurauksena odotettavissa olevat ukkoset tekevät kesän viime metreistä sykähdyttävät. 

Kesä ei ole lempivuodenaikani, mutten erityisesti nauti sen elinvoiman hitaasta hiipumisestakaan. Sen sijaan nautin nähdessäni rakastamieni asioiden palaavan asteittain ilahduttamaan eloani. Toissayönä näin tähden. Kohta taivas on öisin musteensininen ja näen taas valovuosien päähän. 

Ja niin kuin rakastankin vilautella ihoa pienissä topeissa ja kukkakuosisissa kellohameissa ympäri vuoden, odotan jo innolla sitä, kun sukeltaa kylmästä huoneilmasta hiljalleen lämpenevän untuvapeiton uumeniin ja herää turvallisuudentunteeseen. Tai kun kotona huone jäätää, ikkunat vetävät ja hytisyttää ja ratkaisuna laittaa tulet takaan, hakee teetä, pitää luukkua avoinna ja avaa kirjan puoliavotulen paahtaessa kylkeä. 

Kesän loppuminen tarkoittaa myös koulujen alkua. Olen innoissani, koulusta seuraa paljon hyvää, paljon onnea ja paljon ystäviä. Vaikkakin olen monessakin suhteessa epävarma, jotkut asiat tuntuvat vääriltä ja olen stressaantunut siihen pisteeseen, että se verottaa vähäisiä voimavarojani huolestuttavaan tahtiin. Mutta olenkin itselleni armoton, ja stressi seuraa esimerkkiä. Olen stressaantunut joka hetki, kaikista asioista, kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olen jännittynyt, ahdistunut, päätä särkee, kroppa on sekaisin, unta ei saa, syöminen on vuoroin vaikeaa, vuoroin ahmimista. Mutta olen päättänyt selvitä ja selvitä minä aion. 

Pian myös muutamat, epäselvät ja hiertävät palaset elämässäni joko loksahtavat paikoilleen, tai pudotetaan pelistä.

Huomenna teen meinaan hulluja juttuja. Tai en vielä tiedä minä päivänä niitä oikeasti hulluja juttuja, mutta huominenkin on tarpeeksi hullu. Hullua. Herään 06:30 päästäkseni bussiin 07:45. Bussi ajaa välietapille, jossa odottelen noin tunnin verran, käyn hakemassa aamusubin vaikkei rahaa ole ja jatkan matkaani Kaupunkiin. Kaupungista lähtee kolmas bussi, jonka aikana jännitän hullusti. Liikenneympyrän jälkeen painetaan stop ja kun astun ulos bussista, halaan häntä. Kello on noin 13.15. Sitten hän on siinä, tuoksuen hyvältä, pitelemässä minua. Huomenna tähän aikaan, olen jo siellä. 

Käydään toivottavasti aivan upeilla kallioilla (tai ainakin aion pyytää niin), vietetään aikaa yhdessä ja puhutaan asioista. Toivottavasti. Toivottavasti kaikki menee hyvin. 

Sitten ollaan siellä ja jossain vaiheessa liftataan takaisin, yhdessä. Sitten hän on täällä. 

Toivottavasti kaikki menee hyvin. 

Toivottavasti. 

On niin paljon asioita jotka voivat mennä pieleen, mutta tällä hetkellä olen niin huumaantunut sitä, että näen hänet, etten muista murehtia. Vaikka tiedän, että pitää sanoa vaikeita asioita. Pitää tehdä vaikeita asioita. Kaikki on vaikeaa, eikö hyvän rakkauden kuulu olla helppoa? En tiedä. 

Myös tämä tilanne painaa minua kasvavissa määrin. Sain tänään viestin ihmiseltä, jolle olin erehtynyt kertomaan mikä minua todella painaa. Siinä syyllistettiin ja tiivistettynä sanottiin, ettei minulla varmasti olisi niin paska olla, jos olisin tehnyt kuten on oikein. Että toivottavasti mietin sitä. 

No totta kai mietin. Joka hetki. Joka onni ja joka huumaa saa katkeran jälkimaun pelosta ja huonosta omatunnosta. 

Mutta minulla on avuton olo. Olen välikädessä, jossa en toivonut olevani, jossa en missään nimessä halunnut olla. Toivoisin kaikkien tietävän, että vastustin tätä viimeisiin asti. Kunnes sitä oli mahdoton vastustaa. Toivoisin, että hän tietää olla ottamatta sitä loukkauksena. Eihän hän tunteilleen voi sen enempää kuin minä, mutta on silti ikävää että jouduin tähän mukaan. En halunnut joutua. Ei tämän ollut tarkoitus tapahtua. 

Voisin itkeä, mutten taida osata. En ole itkenyt pitkiin aikoihin. Olen tainnut tehdä väärin, mutta teinpä mitä tahansa, teen väärin. Minulla ei ole tekosyitä. 

En vain osaa. En osaa ihmissuhteita, en tiedä mitä tehdä, hämmennyn ja menen lukkoon ja lopulta teen hädissäni jotain, joka useimmiten kostautuu nopeaan. 

Vihaan tätä tilannetta. 

Teinpä mitä tahansa, se sattuu sekä minua, että muita. En voi välttää sitä. Ja välttely on minulle luontaisin keino selvitä asioista. Nyt en voi paeta. Kunpa voisin. Toisaalta haluaisin myös tehdä, mikä on oikein. Mutten tiedä mitä se on. En tiedä, miten voi millään lailla tehdä oikein toisen satuttamista.

Minä en halua satuttaa muita.

Välitän ympärilläni olevista ihmisistä niin paljon. Ja olen niin ahdistunut. Tuhannetta kertaa toivon, ettei tämä olisi niin vaikeaa. 

Ja silti.... Kaiksta huolimatta, olen vain iloinen, että huomenna näen hänet.

Voisin opetella pilkuttamaan. Ja kirjoittamaan yhtenäisemmin. Pöh.

Onneton tuuliviiri

Sormet kurottavat omillaan, 

en oleta tuntevani mitään

tunnen kaiken. 

Tuuli tuo pehmeitä tuoksuja ilmasta

tuoksuu nokkoset,

haisee tupakka,

kaksi mitä muistan varoa.

Olen tyhjä ja täynnä samalla kertaa

(vetskari kiinni, hevoset karkaa!)

olet puhki,  ne pakenee, pidä yhtä, paikataan!

En oleta muistavani mitään

mutta kysyn

miten olla kokonainen?

Ja silti tunnen, 

tunnen kaiken.

Ajatuksenvirtaruno. Kuuluu iltarunoihin. Niiden lukema on jo lähempänä kuuttakymmentä. Aika hurjaa. 

Tämäkin on ajatuksenvirtapostaus. Aika katkonaisia lauseita. On aika myöhä. Nyt ryhdistäydyn. 

Kirjoitukseni kiertävät kehää, mutta niin kiertävät fiilikseni ja ajtuksenikin. Tämä soutaminen ja huopaaminen on hullun hommaa, mutta tässä ollaan taas toiveikkaana. Olen tunnemyrskyhelvetissä, vaikka emotionaalisesti tämän kesän piti olla utuisella järvellä kelluskelua. 

(Tästä tuli mieleen varsin huikea hetki kesän ensimetreiltä, kun olin ystävieni kiertuetta seuratessani päätynyt koulutoverin mökille, joka oli aamuyöllä kertakaikkisen taianomainen paikka. Mökki oli vanhan renkiriihen mallinen ja alas vietti mäntykangas pirunpeltoon. Rannalla oli pieni laituri ja sen päästä aukeni tyyni järvi, jonka ääriviivat valkoinen sumu häivytti niin, että oli mahdotonta erottaa horisonttia, vettä, taivasta, maata. Se oli melkeinpä taivaallista. Minkä toinen koulutoveri sitten huomasikin ja kiertuepäiväkirjasta löytyy hupaisa video taivaaseen päässeestä basistista!)

Tämä on kuitenkin lähempänä epätoivoista räpiköintiä. Huokaus. Olen jälleen lupunut hyvästeistä ja ymmärtänyt, että asiat on selvitettävä kun kerran tähän asti jo ollaan tultu. Olen päämäärätietoisempi ja suuremmalla motivaatiolla järjestämässä tapaamista asioiden selkeyttämiseksi. Kahdelta rutiköyhältä se vain on kovin vaikeaa, kun välimatkaa on useampi sata kilometri. 

Lisäksi pelottaa, mitä keskustelu tuo tullessaan. Tiedon siitä, mitä odottaa. Jonkinlaisen rauhan osaltaan, toisaalta taas väistämättömän kuohun. Vaakakupissa on paljon, tilaa tehdä virheitä liikaa ja minä liian pelokas ottaakseni härkää sarvista (tai menninkäistä rastoista oikeastaan, hehe). Silloin on viimein todella kohdattava se riski, ettei meistä tulekaan mitään.

Pelottaa, ettei meistä tule mitään. 

Pelottaa, että tulee. 

Miksei tämä voisi olla helppoa? 

Nyt menen kyllä nukkumaan.

Ja miten alas putosinkaan

Saapuisit, sen oot velkaa

Voisin ehkä myöhemmin 

Tilanteen korjata

En taida jaksaa alkaa
Tundramatiks - Kaipaan

Jo pitkään on olemassaoloa värittänyt epäilykset. Vuosia, oikeastaan. Pohdinnat siitä, onko olemassaolossa ja epäilystä mitään pointta sitten lopulta ollenkaan. Aika virtaa, tai minä ajassa jos tarkkoja ollaan, eikä ikävä tunne katoa. Rohkaisut ovat pelastusyrityksiänikin köyhempiä. Mitä enemmän elämä antaa olettaa itsestään, sitä vähemmän tätä haluan. 

Miten kukaan jaksaa, ellen edes minä jaksa? Minä etuoikeutettuna ja simppeleitä viittoja seuratessani. 

Näiden epäilysten lisäksi on riesanani aaltoileva paha olo. Kykenemättömyys käsitellä stressiä, joka nyt huipentuessaan johtaa ongelmiin pärjätä edes sitä vähää, mitä normaalisti. Uni on katkonaista ja täynnä sekavia painajaisia. Hereilläoloajastani suurin osa kuluu apaattisuudessa. Sielu tuntuu tyhjältä, sydän lyö laiskasti ja iho on melkein turta. Kaikki on horrosta jota kuitenkin huurruttaa stressi ja kipu. Lopulta ei kykene edes itkemään. 

Eilen sain kuitenkin syyn romahtaa. Tai luotua itselleni sellaisen. Päätin tilanteen viimein olevan liikaa, hänen olevan pyörtämässä puheitaan ja loin itsekseni asialle jo jonkinlaisen päätöksen. Olen silti kiduttavan toiveikas tavalla, joka tulee kostautumaan lähitulevaisuudessa. Tulen luultavasti tekemään ja sanomaan asioita, joita kadun, mutta minun on saatava tilanteelle selvyys.
Kadun jo koko juttua. Aika katkerastikin. Ja tuntemani katkeruus on suolaa niin tuoreissa kuin vanhoissakin haavoissa. Naiivi-minä ei koskaan olisi suostunut tulemaan niin kovaksi ja kylmäksi kuin miksi minä nyt yritän muuttua. Naiivi-minä halusi tulla satutetuksi, koska koki naiiviuutensa säilyttämisen arvoisena.
Minä en enää jaksa tuntea oloani typeräksi. Luottaa ja tulla petetyksi. 

Ten virheen, nyt kannan seuraukset. Alkupanokset lyötiin tahtomattani, mutta löin itse kaiken peliin, kuten edellisessä tekstissä jo selostinkin. Nyt yritän pelastaa, mitä voin. 

Toivottavasti tämä ei ollut 

wait for it... 

venäläistä rulettia. 

Dun dun duuuuu. (niin kuin ystäväni sanoisi)

Kallio kaikuu sydänäänistä

Tänään ei tunnelmiani kuvaa runot tai lyriikat. Annettakoon niiden siis olla.

Eilen tein melkein päätöksen. Tai teinkin oikeastaan. En sentään vannonut. Olisin taas joutunut pyörtämään vannomiseni. Muutamankin päivän ajan epämääräinen paniikki ja stressi jäyti ja jännitti. Olin hermoraunio. (Olen edelleen). Joten eilen löin levottomat ajatukset lukoon.
Nyt riitti. En kestä tätä.

Kirjoitin epämääräisen runon kuvailemaan tuntemuksiani ja pyörittelin fiiliksiäni uudestaan ja uudestaan.

Tästä ei voi seurata hyvää. Tämä on väärin. Tämä on virhe. Hän erehtyi, minä erehdyin. Paetaan arvokkaasti kun molemmat vielä voimme. 

Olo oli kuitenkin kurja. Makoilin sängyllä tuijotellen kattoa ja suljin tuskaisena silmäni. Miksi pitikään tuntua niin tavattoman ikävältä. Miksi hänen täytyikään sekoittaa minut näin. Mutta päätökseni tuntui ainoalta mahdolliselta. Olin täysin varma, että hän oli ruvennut katumaan sitä, mitä sanoi ja mitä teimme. Itse taas olin alkanut kehittelemään voimakkaampia tunteita. Oli pysähdyttävä ja kieltäydyttävä, ennen kuin tulisin taas satutetuksi - ja kaiken huipuksi satuttaisin vielä muitakin. Erhe oli hänen ja vaikka tunsin osan vastuusta lankeavan minullekin, olin hänelle vihainen. Millä oikeudella hän toimi niin kuin toimi? Tiedostin hänen toimintansa inhimillisyyden, mutta olin vihainen yhtä kaikki.

Illalla sain kuitenkin viestiä ja se pakahdutti. Lyhyt keskustelu palautti uskoni ja tajusin, kuinka kiinni koko hommassa jo olin. En voisi enää paeta. Halusin tai en, minä pidin tästä ihmisestä enemmän kuin minun kuului ja hän halusi viereensä minut. Minut. Epäilykset kalvoivat yhä, mutta päätin olla jänistämättä. Ihmissuhteet ovat riskipeliä ja vaikka panokset ovatkin kovat, olen pelissä mukana. All in. Pian katsotaan kortit.

Ystävät kannustavat. "Nyt et luovuta, oikeasti. Et pelleile enää mitään vaan olet täysillä ja katsot mitä tapahtuu. Ei tuollaisiin ihmisiin törmää joka päivä!"

En luovuta! Nyt olen tässä täysillä. Pelottaa ja epäilyttää. Parhainkin lopputulos tulee tarkoittamaan kipua. Eikä tämä välttämättä ole sen arvoista. Mutta otan riskin.
Toivottavasti taistelumieleni säilyy siihen asti, että jälleen näemme. Painajaiselta tämä tuntuu silti. Kun kaipaa toista ja toisen kosketusta. Läpänheittoa ja naurua ja tapaa tuhahdella villeille hiuksille. Sävyä, joka hiipii ääneen kun hän hellästi sanoo nimeni.
Ja haluaa luottaa siihen kaikkeen mutta samaan aikaan ei tiedä ollenkaan, voiko. Tuntee toisen muttei tiedä tunteeko tarpeeksi. Nauttii läheisyydestä, muttei tiedä saako. Ja kaikki selvenee vasta kun näemme. Ja en tiedä milloin se on.