Vasta päivää nouskaamme yö, ystäväni

We always were too close
One day I will overdose

The cross I can't wait to bear

The sweetest drug I love to fear

Creep up on me from behind

Without a sound

Sweet darkness of mine

Pain of Salvation - Darkness of Mine

Päivät lyhenevät ja yöt pitenevät. Kesä kuolee siitä nauttievien lasten käsiin, muttei suinkaan taistelutta. Nämä helteiden seurauksena odotettavissa olevat ukkoset tekevät kesän viime metreistä sykähdyttävät. 

Kesä ei ole lempivuodenaikani, mutten erityisesti nauti sen elinvoiman hitaasta hiipumisestakaan. Sen sijaan nautin nähdessäni rakastamieni asioiden palaavan asteittain ilahduttamaan eloani. Toissayönä näin tähden. Kohta taivas on öisin musteensininen ja näen taas valovuosien päähän. 

Ja niin kuin rakastankin vilautella ihoa pienissä topeissa ja kukkakuosisissa kellohameissa ympäri vuoden, odotan jo innolla sitä, kun sukeltaa kylmästä huoneilmasta hiljalleen lämpenevän untuvapeiton uumeniin ja herää turvallisuudentunteeseen. Tai kun kotona huone jäätää, ikkunat vetävät ja hytisyttää ja ratkaisuna laittaa tulet takaan, hakee teetä, pitää luukkua avoinna ja avaa kirjan puoliavotulen paahtaessa kylkeä. 

Kesän loppuminen tarkoittaa myös koulujen alkua. Olen innoissani, koulusta seuraa paljon hyvää, paljon onnea ja paljon ystäviä. Vaikkakin olen monessakin suhteessa epävarma, jotkut asiat tuntuvat vääriltä ja olen stressaantunut siihen pisteeseen, että se verottaa vähäisiä voimavarojani huolestuttavaan tahtiin. Mutta olenkin itselleni armoton, ja stressi seuraa esimerkkiä. Olen stressaantunut joka hetki, kaikista asioista, kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olen jännittynyt, ahdistunut, päätä särkee, kroppa on sekaisin, unta ei saa, syöminen on vuoroin vaikeaa, vuoroin ahmimista. Mutta olen päättänyt selvitä ja selvitä minä aion. 

Pian myös muutamat, epäselvät ja hiertävät palaset elämässäni joko loksahtavat paikoilleen, tai pudotetaan pelistä.

Huomenna teen meinaan hulluja juttuja. Tai en vielä tiedä minä päivänä niitä oikeasti hulluja juttuja, mutta huominenkin on tarpeeksi hullu. Hullua. Herään 06:30 päästäkseni bussiin 07:45. Bussi ajaa välietapille, jossa odottelen noin tunnin verran, käyn hakemassa aamusubin vaikkei rahaa ole ja jatkan matkaani Kaupunkiin. Kaupungista lähtee kolmas bussi, jonka aikana jännitän hullusti. Liikenneympyrän jälkeen painetaan stop ja kun astun ulos bussista, halaan häntä. Kello on noin 13.15. Sitten hän on siinä, tuoksuen hyvältä, pitelemässä minua. Huomenna tähän aikaan, olen jo siellä. 

Käydään toivottavasti aivan upeilla kallioilla (tai ainakin aion pyytää niin), vietetään aikaa yhdessä ja puhutaan asioista. Toivottavasti. Toivottavasti kaikki menee hyvin. 

Sitten ollaan siellä ja jossain vaiheessa liftataan takaisin, yhdessä. Sitten hän on täällä. 

Toivottavasti kaikki menee hyvin. 

Toivottavasti. 

On niin paljon asioita jotka voivat mennä pieleen, mutta tällä hetkellä olen niin huumaantunut sitä, että näen hänet, etten muista murehtia. Vaikka tiedän, että pitää sanoa vaikeita asioita. Pitää tehdä vaikeita asioita. Kaikki on vaikeaa, eikö hyvän rakkauden kuulu olla helppoa? En tiedä. 

Myös tämä tilanne painaa minua kasvavissa määrin. Sain tänään viestin ihmiseltä, jolle olin erehtynyt kertomaan mikä minua todella painaa. Siinä syyllistettiin ja tiivistettynä sanottiin, ettei minulla varmasti olisi niin paska olla, jos olisin tehnyt kuten on oikein. Että toivottavasti mietin sitä. 

No totta kai mietin. Joka hetki. Joka onni ja joka huumaa saa katkeran jälkimaun pelosta ja huonosta omatunnosta. 

Mutta minulla on avuton olo. Olen välikädessä, jossa en toivonut olevani, jossa en missään nimessä halunnut olla. Toivoisin kaikkien tietävän, että vastustin tätä viimeisiin asti. Kunnes sitä oli mahdoton vastustaa. Toivoisin, että hän tietää olla ottamatta sitä loukkauksena. Eihän hän tunteilleen voi sen enempää kuin minä, mutta on silti ikävää että jouduin tähän mukaan. En halunnut joutua. Ei tämän ollut tarkoitus tapahtua. 

Voisin itkeä, mutten taida osata. En ole itkenyt pitkiin aikoihin. Olen tainnut tehdä väärin, mutta teinpä mitä tahansa, teen väärin. Minulla ei ole tekosyitä. 

En vain osaa. En osaa ihmissuhteita, en tiedä mitä tehdä, hämmennyn ja menen lukkoon ja lopulta teen hädissäni jotain, joka useimmiten kostautuu nopeaan. 

Vihaan tätä tilannetta. 

Teinpä mitä tahansa, se sattuu sekä minua, että muita. En voi välttää sitä. Ja välttely on minulle luontaisin keino selvitä asioista. Nyt en voi paeta. Kunpa voisin. Toisaalta haluaisin myös tehdä, mikä on oikein. Mutten tiedä mitä se on. En tiedä, miten voi millään lailla tehdä oikein toisen satuttamista.

Minä en halua satuttaa muita.

Välitän ympärilläni olevista ihmisistä niin paljon. Ja olen niin ahdistunut. Tuhannetta kertaa toivon, ettei tämä olisi niin vaikeaa. 

Ja silti.... Kaiksta huolimatta, olen vain iloinen, että huomenna näen hänet.

Voisin opetella pilkuttamaan. Ja kirjoittamaan yhtenäisemmin. Pöh.

Onneton tuuliviiri

Sormet kurottavat omillaan, 

en oleta tuntevani mitään

tunnen kaiken. 

Tuuli tuo pehmeitä tuoksuja ilmasta

tuoksuu nokkoset,

haisee tupakka,

kaksi mitä muistan varoa.

Olen tyhjä ja täynnä samalla kertaa

(vetskari kiinni, hevoset karkaa!)

olet puhki,  ne pakenee, pidä yhtä, paikataan!

En oleta muistavani mitään

mutta kysyn

miten olla kokonainen?

Ja silti tunnen, 

tunnen kaiken.

Ajatuksenvirtaruno. Kuuluu iltarunoihin. Niiden lukema on jo lähempänä kuuttakymmentä. Aika hurjaa. 

Tämäkin on ajatuksenvirtapostaus. Aika katkonaisia lauseita. On aika myöhä. Nyt ryhdistäydyn. 

Kirjoitukseni kiertävät kehää, mutta niin kiertävät fiilikseni ja ajtuksenikin. Tämä soutaminen ja huopaaminen on hullun hommaa, mutta tässä ollaan taas toiveikkaana. Olen tunnemyrskyhelvetissä, vaikka emotionaalisesti tämän kesän piti olla utuisella järvellä kelluskelua. 

(Tästä tuli mieleen varsin huikea hetki kesän ensimetreiltä, kun olin ystävieni kiertuetta seuratessani päätynyt koulutoverin mökille, joka oli aamuyöllä kertakaikkisen taianomainen paikka. Mökki oli vanhan renkiriihen mallinen ja alas vietti mäntykangas pirunpeltoon. Rannalla oli pieni laituri ja sen päästä aukeni tyyni järvi, jonka ääriviivat valkoinen sumu häivytti niin, että oli mahdotonta erottaa horisonttia, vettä, taivasta, maata. Se oli melkeinpä taivaallista. Minkä toinen koulutoveri sitten huomasikin ja kiertuepäiväkirjasta löytyy hupaisa video taivaaseen päässeestä basistista!)

Tämä on kuitenkin lähempänä epätoivoista räpiköintiä. Huokaus. Olen jälleen lupunut hyvästeistä ja ymmärtänyt, että asiat on selvitettävä kun kerran tähän asti jo ollaan tultu. Olen päämäärätietoisempi ja suuremmalla motivaatiolla järjestämässä tapaamista asioiden selkeyttämiseksi. Kahdelta rutiköyhältä se vain on kovin vaikeaa, kun välimatkaa on useampi sata kilometri. 

Lisäksi pelottaa, mitä keskustelu tuo tullessaan. Tiedon siitä, mitä odottaa. Jonkinlaisen rauhan osaltaan, toisaalta taas väistämättömän kuohun. Vaakakupissa on paljon, tilaa tehdä virheitä liikaa ja minä liian pelokas ottaakseni härkää sarvista (tai menninkäistä rastoista oikeastaan, hehe). Silloin on viimein todella kohdattava se riski, ettei meistä tulekaan mitään.

Pelottaa, ettei meistä tule mitään. 

Pelottaa, että tulee. 

Miksei tämä voisi olla helppoa? 

Nyt menen kyllä nukkumaan.

Ja miten alas putosinkaan

Saapuisit, sen oot velkaa

Voisin ehkä myöhemmin 

Tilanteen korjata

En taida jaksaa alkaa
Tundramatiks - Kaipaan

Jo pitkään on olemassaoloa värittänyt epäilykset. Vuosia, oikeastaan. Pohdinnat siitä, onko olemassaolossa ja epäilystä mitään pointta sitten lopulta ollenkaan. Aika virtaa, tai minä ajassa jos tarkkoja ollaan, eikä ikävä tunne katoa. Rohkaisut ovat pelastusyrityksiänikin köyhempiä. Mitä enemmän elämä antaa olettaa itsestään, sitä vähemmän tätä haluan. 

Miten kukaan jaksaa, ellen edes minä jaksa? Minä etuoikeutettuna ja simppeleitä viittoja seuratessani. 

Näiden epäilysten lisäksi on riesanani aaltoileva paha olo. Kykenemättömyys käsitellä stressiä, joka nyt huipentuessaan johtaa ongelmiin pärjätä edes sitä vähää, mitä normaalisti. Uni on katkonaista ja täynnä sekavia painajaisia. Hereilläoloajastani suurin osa kuluu apaattisuudessa. Sielu tuntuu tyhjältä, sydän lyö laiskasti ja iho on melkein turta. Kaikki on horrosta jota kuitenkin huurruttaa stressi ja kipu. Lopulta ei kykene edes itkemään. 

Eilen sain kuitenkin syyn romahtaa. Tai luotua itselleni sellaisen. Päätin tilanteen viimein olevan liikaa, hänen olevan pyörtämässä puheitaan ja loin itsekseni asialle jo jonkinlaisen päätöksen. Olen silti kiduttavan toiveikas tavalla, joka tulee kostautumaan lähitulevaisuudessa. Tulen luultavasti tekemään ja sanomaan asioita, joita kadun, mutta minun on saatava tilanteelle selvyys.
Kadun jo koko juttua. Aika katkerastikin. Ja tuntemani katkeruus on suolaa niin tuoreissa kuin vanhoissakin haavoissa. Naiivi-minä ei koskaan olisi suostunut tulemaan niin kovaksi ja kylmäksi kuin miksi minä nyt yritän muuttua. Naiivi-minä halusi tulla satutetuksi, koska koki naiiviuutensa säilyttämisen arvoisena.
Minä en enää jaksa tuntea oloani typeräksi. Luottaa ja tulla petetyksi. 

Ten virheen, nyt kannan seuraukset. Alkupanokset lyötiin tahtomattani, mutta löin itse kaiken peliin, kuten edellisessä tekstissä jo selostinkin. Nyt yritän pelastaa, mitä voin. 

Toivottavasti tämä ei ollut 

wait for it... 

venäläistä rulettia. 

Dun dun duuuuu. (niin kuin ystäväni sanoisi)

Kallio kaikuu sydänäänistä

Tänään ei tunnelmiani kuvaa runot tai lyriikat. Annettakoon niiden siis olla.

Eilen tein melkein päätöksen. Tai teinkin oikeastaan. En sentään vannonut. Olisin taas joutunut pyörtämään vannomiseni. Muutamankin päivän ajan epämääräinen paniikki ja stressi jäyti ja jännitti. Olin hermoraunio. (Olen edelleen). Joten eilen löin levottomat ajatukset lukoon.
Nyt riitti. En kestä tätä.

Kirjoitin epämääräisen runon kuvailemaan tuntemuksiani ja pyörittelin fiiliksiäni uudestaan ja uudestaan.

Tästä ei voi seurata hyvää. Tämä on väärin. Tämä on virhe. Hän erehtyi, minä erehdyin. Paetaan arvokkaasti kun molemmat vielä voimme. 

Olo oli kuitenkin kurja. Makoilin sängyllä tuijotellen kattoa ja suljin tuskaisena silmäni. Miksi pitikään tuntua niin tavattoman ikävältä. Miksi hänen täytyikään sekoittaa minut näin. Mutta päätökseni tuntui ainoalta mahdolliselta. Olin täysin varma, että hän oli ruvennut katumaan sitä, mitä sanoi ja mitä teimme. Itse taas olin alkanut kehittelemään voimakkaampia tunteita. Oli pysähdyttävä ja kieltäydyttävä, ennen kuin tulisin taas satutetuksi - ja kaiken huipuksi satuttaisin vielä muitakin. Erhe oli hänen ja vaikka tunsin osan vastuusta lankeavan minullekin, olin hänelle vihainen. Millä oikeudella hän toimi niin kuin toimi? Tiedostin hänen toimintansa inhimillisyyden, mutta olin vihainen yhtä kaikki.

Illalla sain kuitenkin viestiä ja se pakahdutti. Lyhyt keskustelu palautti uskoni ja tajusin, kuinka kiinni koko hommassa jo olin. En voisi enää paeta. Halusin tai en, minä pidin tästä ihmisestä enemmän kuin minun kuului ja hän halusi viereensä minut. Minut. Epäilykset kalvoivat yhä, mutta päätin olla jänistämättä. Ihmissuhteet ovat riskipeliä ja vaikka panokset ovatkin kovat, olen pelissä mukana. All in. Pian katsotaan kortit.

Ystävät kannustavat. "Nyt et luovuta, oikeasti. Et pelleile enää mitään vaan olet täysillä ja katsot mitä tapahtuu. Ei tuollaisiin ihmisiin törmää joka päivä!"

En luovuta! Nyt olen tässä täysillä. Pelottaa ja epäilyttää. Parhainkin lopputulos tulee tarkoittamaan kipua. Eikä tämä välttämättä ole sen arvoista. Mutta otan riskin.
Toivottavasti taistelumieleni säilyy siihen asti, että jälleen näemme. Painajaiselta tämä tuntuu silti. Kun kaipaa toista ja toisen kosketusta. Läpänheittoa ja naurua ja tapaa tuhahdella villeille hiuksille. Sävyä, joka hiipii ääneen kun hän hellästi sanoo nimeni.
Ja haluaa luottaa siihen kaikkeen mutta samaan aikaan ei tiedä ollenkaan, voiko. Tuntee toisen muttei tiedä tunteeko tarpeeksi. Nauttii läheisyydestä, muttei tiedä saako. Ja kaikki selvenee vasta kun näemme. Ja en tiedä milloin se on.

Valehtelet jo itsellesikin

Touch, sweet touch you've given me too much to feel

sweet touch, you've almost convinced me I'm real

I need something more, I need something

more.

Daft Punk - Touch

Minä vannoin. En ehkä hirvittävän tietoisesti mutta vannoin kuitenkin. Tai ainakin olin vahvasti asennoitunut siihen että mitään tällaista ei tapahdu. Ei ikimaailmassa. Kuvittelin olevani täysin turvassa ja tilanteen herratar. Ja olinkin, ihan viime päiviin asti. 

Tuntuu että olen tehnyt hirvittävän virheen. Ystävä vannottaa: "Et sitten pilaa tätä. Et aja sitä pois suojellaksesi itseäsi. Niin minä ehkä tekisin, mutta et sinä! Et tee niin!" Mutta äh, ymmärtäkää. Tämän on oltava virhe, jotenkin. Joko minun puoleltani, olisi pitänyt sanoa tai tehdä jotain toisin. Olla kovempi ja kylmempi. Tehdä minkä tiesin olevani oikein, vaikka se olisikin vähän kivistänyt jo muutenkin jähmeässä rakkauslihaksessa. Tai sitten aistihavaintoni ovat vinksallaan. Ehkei tilanne ollutkaan niin aito miltä vaikutti. Ehkä se olikin näyteltyä, ehkä mikään ei kohdistunut minuun, ehkä se oli auringonpistoksen aiheuttamaa harhaa. Ehkä niin ei koskaan tapahtunut? Niin moni asia on vain mielessäni, miksei tämäkin?
Tai ehkä hän oli väärässä. Väärässä henkilöstä. Väärässä itsestään.

Mutta varmana voin melkein pitää sitä, etten pysty tähän. En vaikka kävisi hyvin. En todellakaan jos käy huonosti. Vihaan niin paljon tätä tunnetta kun toisen nimikin saa sydämen pamppailemaan ja kutsumattoman hymyn huulille. Mielessään pyörittelee kauniita sanoja ja iholla kaikuvat kosketukset. Rakkaus on vähän kuin rikkaruoho (tai puun juuri, jos haluaa käyttää kauniimpia kielikuvia. toisaalta rikkaruohotkin voi olla kauniita). Se itää asfaltin alla ja repii kovankin pinnan hajalle. Kasvusto keskittyy jo valmiiksi rikkinäisiin kohtiin. Se on elossa ja ihme ja ihanaa. Mutta kun rikkaruoho kuihtuu, jää vain railot ja murtumat. 

(Tekotaiteellinen minä kuittaa). Mutta anyway, mua pelottaa puolestani niin paljon!

Mitä siis kävi?

Hän halusi olla lähelläni enemmän kuin halusi aamukahvia. 

Kirjoitin tähän pitkän pätkän siitä mitä kävi ja miltä tuntui. Mutta se oli liian henkilökohtainen julkaistavaksi. Pelottaa miten hyvän olon tuo teksti saikaan aikaan. Pelottaa miten haluan hänet. Sekä lähelleni että muuten. 

Pelottaa. 

Pelottaa niin paljon

Abstrakti

Abstrakti (latinan sanoista abs-traho ’vetää pois’ (konkreettisesta havaintoyhteydestä)) voi tarkoittaa ainakin seuraavaa:

• Ei suoranaisesti havaittavissa oleva eikä sellaisenaan todellisuuteen kuuluva

Adjektiivi[muokkaa]

abstrakti (5) (komparatiivi abstraktimpi, superlatiivi abstraktein) (taivutus)

1. sellainen, joka ei ole kouriintuntuva eikä konkreettinen; käsitteellinen, epähavainnollinen, ajatuksellinen

Tavallaan ärsyttävää, tavallaan aika siistiä, että bloggeriin voi kopioida asioita suoraan noin. 

Mutta kuitenkin, minua kuvailtiin tänään abstraktiksi. Se ravisteli ja loksahti heti kohdalleen. En kirjaimellisesti ole abstrakti, tietenkään. Olen elävä ja hengittävä, varsin normaalisti toimiva ihmislajini edustaja. En pidä itseäni mitenkään erityisen uniikkina lumihiutaleena (hehe, Uniikki lumihiutale, huumori 5/5) sen enempää kuin koen kenenkään muunkan olevan yksilöllisellä tavallaan erikoinen.

Abstrakti ei ehkä ole tarkin termi, mutta se lähentelee sitä miten irrallisia ajatukseni, päättelyketjuni, toimintani ja tekoni välillä ovat. Ystäväni sanoin: "Teet niin outoja asioita, että sun kanssa ne alkaa tuntua normaaleilta". En mitenkään erityisesti eroa muista tai ole mikään pipipää joka kiekuu ja kotkottaa kellonlyömällä. Mutta välillä saan hassuja ja spontaaneja tekoja, joita toteutan melko välittömästi. Tavallaan se on sellaista omaa tasoa tai todellisuutta, jossa vallitsee omat lakinsa ja sääntönsä. 

Tunnen oloni jonkin verran itsetietoisemmaksi ja se on miellyttävää. 

Älä myrkyty

Verenhimoiset hirviöt kannoillani.

Liian pitkä matka perille.

Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta.

Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta.

Pariisin kevät - Häikäisee

Pariisin kevään Häikäisee-biisi (josta kyseinen säkeistökin on peräisen) saattanee olla tämänhetkinen lempikappale. Tiedättekö, sellainen häilyväinen joka perustuu täysin hetkelle ja fiilikselle, ja päätyminen Oikeiden Suosikkien joukkoon on hyvin epätodennäköistä.
Pariisin kevät on ollut aina melkein jopa inhokki, mutta Häikäisee:n iskettyä iski myös Astronautti-levy ja satunnaiset muut, radiossakin renkutetut kappaleet. Olen aika useinkin joutunut musiikin suhteen pyörtämään sanani. Ja se on hyvä. Itse kullekin tekee välillä gutaa ymmärtää ettei ehdottomuudesta loppupeleissä ole hirveästi hyötyä.


On sellainen olo että minä olen yllä vakaa, mutta maa jalkojen alla ei. Tai en tiedä, kaiki langat ovat sekaisin ja elämä yhtä sotkua ja minä ehkä eniten, mutta annettakoon minun ulkoistaa ongelma. 

Ulkona sataa ja kaikki on harmaata. Taivas, sitä vasten piirtyvät siluetit, mutainen maa ja märkänä kiiltelevä katto. Istin pimeässä peittojeni alla, sormet krampaten koska en vieläkään osaa kmensormijärjestelmää ja mietin mikä minussa on vikana.

Miksen pysty muodostamaan kestäviä ihmissuhteita? Miksen osaa olla ihmisten kanssa. Kesä on erakoitumisen ja yksinäisyyden aikaa, kun joutuu pitämään yllä väkinäistä roolia kotona ja itkeä iltaisin sitä, kun epätoivoisiin viesteihinsä saa nihkeitä vastauksia. 
Joka kevät ennen kesäloman alkua minä luulen, että minulla on ystäviä. Takana on vuosi kauniita sanoja, yhdessä koettuja hauskoja ja hartaita hetkiä, haleja, suudelmia ja nauruja. 
Kirjoitetaan kirjeitä! Ne sanoo. Soitellaan! Ne sanoo. Nähään sitten! Ne sanoo. 
En tietenkään oleta että kellään on velvollisuus pitää minusta ja olla kanssani yhteyksissä. Mutta miksi se on toistuva kaava että ihmiset sanovat olevansa läsnä, mutta loppupeleissä eivät ole? Miksi kaveripiirissä muut soitetaan kesän aikana kolmeen kertan läpi, paitsi minut?

On katkera ja kateellinen olo siitä, että muut nauttivat toisistaan kun minä yrityksistäni huolimatta olen yksin. Ja yritän niin kovasti olla antautumatta sellaisille tunteille, ne ovat myrkky jota en elämääni halua. Mutta silti tällaiset turmeltuneet sanat kirjoittavat itsensä ylös ja tunnen vellovani hapossa joka tekee minusta ytimiäni myöten ikävän. Kurtistun kokoon, olen ryppyinen, kyhmyinen ja katkera ihmishirviö. 

Se tekee olosta omituisen haavoittuvat. Olen ihan säröillä. Rintaa pakottaa. Olen kovin yksin! Mikä on vikana? Enkö tunne muita kohtaan vai eivätkö he minua? Enkö itse pysty luottamaan vai käännytänkö muut luotani?

Tulee niin kertakaikkisen säälittävä olo kun soittelee muiden perään, jotka jo juttelevat keskenään. Tuntuu siltä että haen ihmissuhteissa armopaloja. Heilutan häntääni alistuneena koipieni välissä ja miellytän kaikkia. Otan jokaisen tarjotun tähteen kiitollisena näiltä ylemmiltä olennoilta, joiden tasolle en koskaan pääse. Olen seuraa kun ketään muuta ei ole. Sitä vain. 

Hämmennyksekseni tämä kesä ei ihmissuhteiden osalta ole kuitenkaan jäänyt vain siihen. Olen myös kerryttänyt hämmentävää viehätysvoimaa, jolla olen saanut ilmeisesti ihailijan ja ystävän (slash jotain muuta olen hämmentynyt). Tämä on ajanut minut ihan ymmyrkäiseksi ja tunnen olevani ihan sekaisin. Pelkään jatkuvasti karkottavani ainokaisen ystäväni olemalla kiukkuinen ja itsesäälinen. Koska olen molempia, mutta päivä toisensa jälkeen ystävä kestää sen. Jokainen ilta päätetään runoon. Niitä on kertynyt jo yli 40. Ne ovat oikein kauniita. 

Kello on 02:33 ja minun on pakko nukkua. Katosta sataa hämähäkkejä, seinissä maiskutellaan, vilistään ja raaputellaan. Sade ropisee peltikatolle ja huoneen nurkat ovat pimeät. Olen alkanut pelkäämään yksinäisiä öitä. Kaipaan kovasti kosketusta ja fyysisen läheisyyden tuomaa turvaa. Kaipaan jonkun jakamaan yöt (ehkä vähän sängynkin) ja kuiskaamaan että kaikki on hyvin. 
Silti karmii kun mietin jotakuta lähelleni.