Löysin jännän runonraakileen

En tahdo antaa,

kylkiluideni murtua,

suuni kuivua,

pintojeni haavutua. 

Sinun syleilysi,

happivoro,

silpoo minut,

pitkäkynsi,

anna minun omistaa 
edes 
itseni. 

Fisuilla villi yöelämä

Sit for a while, why rush? 

the beauty is all around.

The red sky of the morning,

the different colours of the landscape,

the freshness of a breeze.

So st for a while and rest

with the spirit of the land

- John Renshaw

Eilen lähdin kävelylle ahdistuneena. Rintaa pakotti ja levottomuus poiki pakottavan tarpeen juosta. Parvekkeen avoin ovi houkutti tieteellisiin kokeiluihin. Miltä tuntuisi hypätä parvekkeelta? Ihan uteliaisuudesta, mitä kävisi, mihin sattuisi, miten pelko ja adrenaliini vaikuttaisivat? Miten psyykkeeseeni vaikuttaisi sellainen kokemus, miltä tuntuisi parantua? Miltä näyttäisi murtunut ja mustelmainen keho? Muuten olo oli kuin kuolevalla. Ilman mitään järkevää syytä tuntui siltä, että kaikki loppuisi tähän iltaan. Kävellessäni tunsin oloni raskaaksi ja surulliseksi - en halunnut kuolla nuorena. Syyttä olin varma, että hukkuisin. Pelotti. En halunnut kuolla, mutta tuntui siltä, että oli pakko. 

Askeleet suuntautuivat rautatien viereen. Kontekstin huomioon ottaen kuulostaa pelottavalta, mutta motiivina oli pelkkä uteliaisuus. Tiesin, että aseman luona rautatien viertä ja yli kulki polku ja halusin tietää, mistä se kulki. Kävelin peltojen keskellä pitkin traktorin jälkiä ja päädyin miltein umpeen kasvaneelle polulle. Juoksin sen, jalat lyijynraskaina, riipivä tarve vapautua kantapäitä poltellen. Luulin eksyväni, kävelin rautatielle, koira haukkui läheisellä pihalla ja minua pelotti, että hiipparointini huomattaisiin. Ahdistus kasvoi aggressiivisen haukunnan seuratessani minua rautatien alussoralla. Entä jos tulee juna, entä jos joku huomaa, entä jos joku tulee huutamaan, olen ihan idiootti, entä jos kaadun ja kivet raatelevat paljaat jalkani, entä jos, entä jos, entä jos. Ahdistus lietsoutui melkein paniikiksi, kunnes varmasti jonkin verran pöljäilyihini kyllästynyt kaveri heitti rauhoittelun ja suuntavaistoni päätti jälleen pelittää. 

Tunnistin maisemat. 

"Oot ihan ookoo sitten jo", sanoi kaveri. En ollut ok, mutta oikealla reitillä. 

Kotikontu ei houkuttanut, joten kuin itsestään askeleet suuntautuivat kohti järveä. Mielettömänä, lysyssä, päämäärättömänä vaelsin zombina kohti rantaa jolla aiemmin päivällä olimme porukalla ilolla pulikoineet. Olo oli ontto ja yksinäinen. Tunsin itseni irralliseksi ja etääksi kaikesta. Ankkuroimaton, ajelehtiva tai ehkä koukulla kiinni kaleerissa jossa en halua. Yhtä kaikki, olo oli kurja. 

Järvi oli tyyni ja sininen. Sen ympäri kulkeva Onnipolku oli valaistu ja hämärän tummentamaa ruohikkoa täplitti valopiirit. Veden pinta väreili kalojen loiskautellessa sen pintaa. Harmaa taivas ja sitä halkova suihkukoneen vana heijastuivat mustien puiden tavoin pinnasta. Linnut lauloivat, kalat molskivat ja maiskuttelivat ja sudenkorennot suristelivat siipiään. Ylhäällä parkkipaikalla oli mopoauto ja neljännesjärven päässä kaksi teinityttö olivat iltakävelyllä.

Kävelin laiturin päähän, riisuin kenkäni ja laskin jalkani lämpimään veteen. Yön rauha lievitti hallitsevaa ahdistustanikin ja huiluttelemani vesi tyynnytti. Enkä edes huomannut sitä siinä, vasta nyt jälkeenpäin pystyn hahmottamaan kuinka hyvä olo siinä tuli. 

Oli niin kaunis yö. Ja lämmin. Mikroshortseissa, eli käytännössä housuitta, oli miellyttävä olla. Yö oli täynnä ääniä. Kalat unohtivat hetken kuluttua olemassa oloni ja näyttivät millaiset bileet saavatkaan aikaan. Aika moovsit oli. (Järvessä oli myös jokin valtaisa mamelukkikala joka molskautti oikein kunnolla pariin otteeseen. Niin että vesi väreili vielä minuutteja sen palattua jo pinnan alle. Niin että harkitsin useampaan otteeseen voiko varpaita enää laskea veteen).

Jossakin vaiheessa en enää miettinyt pelkkiä varpaita (tai siis yleensä ottaen mietin kyllä muutakin kuin vain varpaita mutta siis niin). Mietin yöuinteja, skinny dippingiä ja aikaisempaa uintiretkeä. Mietin varhaista suunnitelmaani käydä lenkillä ja uimassa joka sitten kusi yleiseen pahaan oloon. Mietin pulahtaisinko veteen vaatteet päällä. Vai pelkissä alusvaatteissa. Vai ihan täysin vaatteitta. 

Ja ennen kuin huomasinkaan, viileä vesi sulki minut eevanasussa seuraansa ja muutamalla vedolla olin laiturin ulottumattomissa (ei sillä että se hirveästi olisi minua tavoitellutkaan). Rohkaistuin jopa niin, että uhkarohkeasti jätin vaatteeni valvomatta ja uin toiselle laiturille. Kalat eivät olleet moksiskaan, ne jatkoivat juhliaan ja hypähtipä yksi ihan vieressänikin. Kaksi sudenkorentoa lensi ristiin jalkojeni yllä, vesi nousi liikkeistäni pienille kummuille joista jokainen heijasti samaa horisonttia muodostaen mosaiikin heijastuksista, valoista, varjoista ja matasta. Se oli jotain jonka olisin toivonut voivani tallentaa. 

Olisin voinut jäädä veteen vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta vastentahtoisesti nousin laiturille kun ensimmäiset vilpoisuuden merkit olivat havaittavissa. 

Oli yli keskiyön, mutta niin lämmin ettei minun tarvinnut pukea hetkeen. Musiikin sijasta kuuntelin yötä. Vaihdoin muutamia viestejä kamuni kanssa. Katseeni seurasi jokaista molskahdusta ja vietin niin tunnin. Säikäytin kissan ja muutaman kalan (tahattomasti!!). Kun lämpö viimein päätti siirtyä viileyden tielt puin vaatteet ylleni. Tein vielä viimeisen kokeen - voiko laiturit kävellä päästä päähän niitä kolisuttamatta. 

Ei voi. 

Taivaalla loisti yksi tähti. Sininen vivahti violettiin. 

Kun lähdin kotimatkalle, avasin taas spotifyn ja tanssahtelin muutaman askeleen. Hautausmaan kohdalla levottomuus palasi ja jäseniäkin kylmi. Lähdin juoksemaan. Ensin heppoista hölkkää, sitten lujempaa. Juoksin niin lujaa kuin pystyin kunnes taas hiljensin hölkkään. Mutta sillä tasaisella ravilla juoksin kotiin asti, yhtäsoittoisesti pidempään kuin vuosiin tai ainakaan kuukausiin. 

Ja oloni oli höyhenen kevyt. Jalkoihini ei koskenut, henkeen ei ottanut, mieli ei ollut väsynyt. Olin virkeä ja onnellinen. Iloisen huoleton. Oloni oli yhtä tyyni kuin juuri taakseni jättämän järven pinta. Vaikka pinnan alla toki väreili, oloni oli hyvä. 

Ihminen on syntynyt

Summer came with restlessness and curiosity
summer came with longing for the things we could not be

Take me to the forest, take me to the trees

Take me anywhere as long as you take me

Take me to the ocean, take me to the sea

Take me to the Breathe and BE
Pain of Salvation - Imago

Kaikkialla tuoksuu kesä. Se on raikas tuoksu, sateenjälkeinen freessiys (anglismit kunniaan), siitepöly ja hajullaan öttiäisiä houkuttelevat kukinnot. Lämpenevä järvivesi ja tuore ruoho. 

Kesän tuoksu ei jää ulko-oven taakse, vaan seuraa tyhjille käytäville. Valo ja lämpö ehkä piristävät, mutta kesän tuoksu pimeydessä silloin kun kuuluisi olla ilta, ei. 

Tavallaan olo on vapautunut. Rento ja puhdas. Tavallaan taas mieleen tulvii lukuisia tilanteita jota tuoksu osaltaan on sävyttänyt. Punakirjava taivas, aurinko joka ei laske häilymässä horisontissa. Vesi joka heijastaa sitä reunustavat kuuset, pellot ja säkenöivän taivaan. Yön täyttävät äänet, villiintynet linnut, yöeläjät, ötökät. Viileys joka piristää laiskan lämmön jälkeen. Pakahduttava rakkaus, hiekkakivinen tie paljaiden jalkapohjien alla, kikatusta, juoksua. Suudelma kun minut saavutetaan. Lämpö joka ei ole edes lähellä iltapäivien tukahduttavaa, painostavaa kuumuutta, vaan joka ilmenee elävöittävänä väreilynä. Vedestä kuuluu molskahdus, koivut riippuvat päidemme yllä. 

Kamalan romanttisia hetkiä maalailen, mutta kamalan romanttista se olikin. Vaikkei muistot enää satuta, tietynlainen apeus jää. Onni siitä että sellaista on saanut kokea, kyllä. Tunteiden jälkilämmöt, kyllä. (Jälkilämpö on viikon sana kyllä, ylikäytän sitä). 

Mutta se kaipuu samoihin fiiliksiin. Ei saman henkilön kanssa, ei enää. Se on ollutta ja mennyttä. Mutta se pakahduttava rakkaus. Välittäminen, turvallisuus, luotto. Hellyys ja himo. 

Kesän tuoksu saa minut kaipaamaan sitä kaikkea melkein kestämättömän paljon. 

Ikinä ei tiedä mitä edessä on, mutta vahvana epäilyksenä, melkein varmana tietona voin olettaa ettei mitään sellaista ole edessä. Monia hienoja, jopa hienompia ja uusia juttuja on kyllä varmasti. Sosiaalisia tilanteita, ystäviä ympäri Suomen, positiivissävytteistä kaipuuta ja ikävää. Toivottavasti yhteisiä kesämuistojakin ihan hurjasti. 

Mutta tällä hetkellä haluan rakkautta ja hellyyttä. Kesän tuoksu seuraa kaikkialle ja muistuttaa siitä, millaista se oli. Höh. 

Kaikki alkaa olemisesta. BE on yksi lempilevyistäni, konseptialbumi vailla vertaa. Rock-ooppera, kaiken alusta. BEstä alkaa myös tämä blogi. Kirjoittajanaan ihminen. Ihminen vain.